 |  |
| |
Schmalkaldenin opinkohdat Schmalkaldeniin kokoontuneiden teologien laatima tutkielma 1537
Rooman piispa väittää rohkeasti olevansa jure divino*), kaikkia piispoja ja seurakuntapappeja ylempi. Hän lisää vielä, että hänellä on jure divino molemmat miekat, ts. valta asettaa ja syöstä vallasta kuninkaat. Kolmanneksi hän sanoo, että tämän uskominen on pelastumisen välttämätön ehto. Näin perustellen Rooman piispa nimittää itseään Kristuksen sijaiseksi maan päällä. Nämä kolme kohtaa me vakaumuksemme mukaisesti julistamme vääriksi ja jumalattomiksi, tyrannille tyypillisiksi mutta kirkolle turmiollisiksi.
*) Latinankielinen termi jure divino, eng. by divine law, suomeksi Jumalan säätämyksen perusteella
, jumalallisen lain mukaan.
Jotta perustelumme olisi ymmärrettävää, me toteamme ensiksi, mitä paavilaiset tarkoittavat sillä, että paavi on jure divino kaikkia piispoja ylempi. He tarkoittavat, että paavi on universaalipiispa eli ns. ekumeeninen piispa. Se merkitsee, että maailman kaikkien piispojen ja pappien on anottava vihkimystä ja virkaan vahvistamista häneltä, jolla yksin on oikeus valita, vihkiä, vahvistaa virkaan ja panna viralta piispoja. Lisäksi hän röyhkeästi vaatii itselleen valtaa säätää lakeja, jotka koskevat kultteja, sakramenttien muuttamista ja oppia. Hänen laatimiaan oppilauselmia, säädöksiä ja lakeja on muka pidettävä omaatuntoa velvoittavina uskonkohtina ja Jumalan käskyinä, hän kun katsoo vallan kuuluvan hänelle juro divino; ne on jopa asetettava Jumalan käskyjen edelle. Vielä pöyristyttävämpää on, mitä hän lisäksi väittää, nimittäin että tämän kaiken uskominen on pelastumisen välttämätön ehto.
I Ensiksi osoitamme siis evankeliumin perustella, että Rooman piispa ei ole jure divino muiden piispojen ja kirkkoherrojen yläpuolella. Kristus nimenomaan kieltää apostoleja herroina hallitsemasta toisiaan (Luuk. 22:25). Kun näet Kristus oli puhunut kärsimyksestään, apostolit alkoivat kiistellä juuri tästä kysymyksestä: kuka olisi johtaja ja ikään kuin poissaolevan Kristuksen sijainen. Tätä apostolien erehdystä oikaisten Kristus opettaa, että apostolien kesken ei tule olemaan herruutta eikä ylemmyyttä, vaan heidät lähetetään tasa-arvoisina hoitamaan yhteistä evankeliumin virkaa. Siksi hän lausuu: "Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin, vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niin kuin se, joka palvelee."
Kuninkaiden ja apostolien vastakkainasettelu osoittaa, että herrana hallitseminen torjutaan. Sitä opettaa myös (Matt. 18:1-4) vertaus, kun Kristus saman kinastelun yhteydessä asettaa heidän keskelleen lapsen. Näin hän havainnollistaa sitä, ettei palvelijoista toinen ole toisen herra, niin kuin ei lapsikaan ota tai vaadi itselleen mitään herran asemaa.
II Kristus lähettää apostolit matkaan tasavertaisina, erotusta tekemättä, kun hän lausuu (Joh. 20:21): "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minäkin lähetän teidät." Hän sanoo lähettävänsä heidät itse kunkin, niin kuin hänetkin on lähetetty. Hän ei siis anna kenellekään etusijaa tai valtaa yli muiden.
III Paavali julistaa (Gal. 2:2,6), että Pietari ei ole häntä vihkinyt eikä vahvistanut virkaan. Hän ei tunnusta Pietaria sellaiseksi, jolta virkaan vahvistamista olisi anottava. Nimenomaan hän torjuu sen ajatuksen, että hänen katumuksensa olisi riippuvainen Pietarin arvovallasta. Hänen velvollisuutensa olisi kuitenkin ollut tunnustaa Pietari esimiehekseen, jos Pietarilla olisi ollut se asema juro divino. Niinpä Paavali sanoo saarnanneensa evankeliumia heti, kysymättä Pietarilta neuvoa tai lupaa. Edelleen: (Gal. 2:6) "Ja nuo, joita jonakin pidettiin - millaisia lienevät olleet, ei kuulu minuun; Jumala ei katso henkilöön - nuo arvossapidetyt eivät velvoittaneet minua mihinkään enempään." Kun Paavali selvästi todistaa, ettei hän edes tultuaan Pietarin luokse halunnut tältä virkaan vahvistamista, hän siten opettaa, että viran arvovalta riippuu yksin Jumalan sanasta. Pietari ei ollut muiden apostolien esimies eikä vihkimystä tai vahvistamista virkaan ollut anottava yksin Pietarilta.
IV Paavali asettaa (1 Kor. 3:4-8,22) viranhaltijat yhdenvertaisiksi ja opettaa, että seurakunta on palvelijoita ylempi. Siksi Pietarille ei myönnetä ylivaltaa eikä herruutta seurakunnan ja toisten palvelijoiden yli. Näin hän lausuu: "Kaikki on teidän, niin Paavali, Keefas kuin Apolloskin." Se merkitsee: palvelijat, Pietarikaan, älkööt anastako herruutta tai mitään asemaa seurakunnan yläpuolella, älkööt myöskään rasittako seurakuntaa perinnäissäännöillä; älköön kenenkään arvovalta ohittako Jumalan sanan arvovaltaa, älköön pantako Keefaan auktoritteettia muiden apostolien auktoriteettia vastaan. Silloinhan oli tapana päätellä näin: kun kerran Keefas, ylin apostoli, noudattaa jotakin menettelytapaa, on myös Paavalin ja muiden sitä noudatettava. Tämän hiipan Paavali riisuu Pietarilta ja kiistää hänen erityisen arvovaltansa apostolien ja kirkon keskuudessa. Ja Pietari sanoo (1 Piet. 5:3): "Älkää hallitko herroina seurakuntaamme."
V Nikaian kirkolliskokous sääti, että Aleksandrian piispan tuli pitää huolta Idän kirkoista, Rooman piispan taas suburbaanisista, Rooman läntisissä provinsseissa olevista kirkoista. 1 Vasta nyt kasvoi Rooman piispan arvovalta, ja se tapahtui humano jure (inhimillisen oikeuden perusteella), toisin sanoen kirkolliskokouksen päätöksellä. Jos näet Rooman piispalla olisi ollut oikeutta supistaa eikä siirtää osaa siitä Aleksandrian piispalle. Päinvastoin: Idän kaikkien piispojen olisi ollut pakko aina anoa vihkimystä ja virkaan vahvistamista Rooman piispalta.
VI Nikaian kirkolliskokous päätti edelleen, että piispojen tuli olla omien seurakuntiensa valitsemia jonkun tai joidenkin naapuripiispojen läsnä ollessa. Tätä määräystä on noudatettu myös Lännen latinalaisissa kirkoissa, kuten Cyprianus 2 ja Augustinus 3 todistavat. Näin lausuu Cyprianus (Ep. 4 ad Cornelium): "Siksi on tarkoin noudatettava sitä meille välitettyä Jumalan tahtoa ja apostolien menettelytapaa, jota täälläkin ja melkein kaikissa provinsseissa noudatetaan: Lähimmät naapuripiispat kokoontukoot siihen seurakuntaan, jolle on johtaja vihittävä, toimittamaan säännönmukaisen vihkimyksen. Piispa tulee valita kokoontuneen seurakunnan edessä, se kun parhaiten tuntee itse kunkin elämän. Näinhän meneteltiin teilläkin, kun kollegamme Sabinus vihittiin virkaan: kaikkien veljien äänestyksen ja koolla olleiden piispojen lausunnon perusteella hänelle uskottiin piispanvirka ja toimitettiin kätten päällepaneminen."
Tätä tapaa Cyprianus nimittää meille välitetyksi Jumalan tahdoksi ja apostolien menettelytavaksi sekä vakuuttaa, että sitä noudatetaan melkein kaikissa provinsseissa. Kun siis kreikkalaiset ja latinalaiset kirkot, suurin osa maanpiiriä, eivät anoneet vihkimystä ja virkaan vahvistamista Rooman piispalta, on täysin selvää, että silloiset kirkot eivät tunnustaneet Rooman piispalle ylivaltaa ja herruutta.
VII Tuo ylivalta on mahdoton toteuttaa. Mahdotontahan on, että yksi ainoa piispa olisi koko maailman kirkkojen valvoja ja että kirkot maailman ääriltä anoisivat vihkimystä yhdeltä ainoalta. Varmaa on, että Kristuksen valtakunta on levinnyt yli koko maan piirin ja että Idässä on nykyään monia kirkkoja, jotka eivät ano Rooman piispalta vihkimystä ja virkaan vahvistamista. Kun siis tuo ylivalta on mahdoton, kun sitä ei ole koskaan toteutettu ja kun suurin osa maailman kirkoista ei sitä ole milloinkaan tunnustanut, on täysin selvää, että se ei ole Jumalan asettama.
VIII Ennen vanhaan kutsuttiin koolle ja pidettiin monta kirkolliskokousta, joita Rooman piispa ei johtanut, kuten Nikaian synodi ja monet muut. Sekin todistaa, että silloinen kirkko ei tunnustanut Rooman piispan primaattia eli johtoasemaa.
IX Hieronymus lausuu: 4 "Jos on kysymys arvovallasta, onhan maailma kaupunkia suurempi (orbis major et urbe). Oli piispa missä tahansa - Roomassa tai Gubbiossa, Konstantinopolissa tai Reggiossa 5 tai vaikka Aleksandriassa - hänellä on sama arvo ja pappeus. Rikkauden mahti ja köyhyyden viheliäisyys tekevät toisesta ylhäisen, toisesta alhaisen."
X Kirjeessään Aleksnadrian patriarkalle Gregorius kieltää kutsumasta itseään universaalipiispaksi. 6 Ja regestoissa on hänen sanansa, että Khalkedonin kirkolliskokouksessa oli Rooman piispalle tarjottu primaattia, mutta tämä ei suostunut ottamaan sitä vastaa. 7
XI Lopuksi: kuinka paavi voisi olla jure divino koko kirkon yläpuolella, kun kirkko hänet valitsee ja kun on jopa vakiintunut tapa, että keisari vahvistaa Rooman piispanvaalin?
Edelleen, kun Rooman ja Konstantinopolin piispat olivat kauan kamppaileet primaatista, keisari Fokas vihdoin ratkaisi kiistan siten, että primaatti kuuluu Rooman piispalle. 8 Mutta jos jo vanha kirkko olisi tunnustanut Rooman paavin johtoaseman, tätä kiistaa ei olisi noussutkaan eikä olisi tarvittu mitään keisarin päätöstä.
Meitä vastaan vedotaan tiettyihin Kristuksen sanoihin: "Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni", (Matt. 16:18 s.) "Sinulle minä annan avaimet", "Kaitse minun lampaitani" jne. (Joh. 21:17) Koska kuitenkin koko tämä kiistakysymys on käsitelty perusteellisesti meikäläisten teoksissa eikä nyt ole mahdollista käsitellä kaikkea uudestaan, me viittaamme ja yhdymme noihin teoksiin. Vastaamme kuitenkin lyhyesti kysymykseen, kuinka nuo Kristuksen lausumat on tulkittava.
Kaikissa näissä Pietari edustaa koko apostolien joukkoa, kuten tekstistä käy ilmi. Eihän Kristus tee kysymystään (Matt. 16:15) yksin Pietarille, vaan hän sanoo: "Kenen te sanotte minun olevan?" Lauseiden "sinulle annan avaimet" ja "mitä sinä sidot" yksikköä vastaa (Matt. 18:18) toisaalla monikko: "Mitä te sidotte" ja Johanneksen evankeliumissa: (Joh. 20:23) "Keiden synnit te annatte anteeksi". Nämä sanat todistavat, että avainten antaminen ja työhön lähettäminen koskevat kaikkia apostoleja samanvertaisina. Onhan lisäksi myönnettävä, että avaimet eivät kuulu kenellekään yksityiselle henkilölle vaan kirkolle, kuten monet täysin selvät ja vankat perusteet osoittavat. Puhuessaan avaimista Kristus lisää (Matt. 18:20): "Missä ikinä maan päällä kaksi tai kolme sopii asiasta..." Varsinaisesti ja välittömästi hän siis uskoo avaimet kirkon haltuun, ja juuri siksi oikeus kutsua virkaan kuuluu varsinaisesti kirkolle, Noissa Kristuksen sanoissa Pietari siis pakostakin edustaa koko apostolijoukkoa. Ne eivät myönnä Pietarille mitään etuoikeutta, ylivaltaa tai herruutta.
Entä sitten lause: (Matt. 16:18) "Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni"? Kirkkoa ei varmasti rakennettu jonkun ihmisen arvovallan varaan vaan sen tunnustuksen viran varaan, jonka Pietari oli lausunut, kun hän julisti Jeesuksen Kristukseksi, Jumalan Pojaksi. Siksi Kristus puhuttelee häntä viran hoitajana: "Tälle kalliolle" merkitsee: tälle viralle. Uuden liiton virkaa ei ole sidottu paikkoihin eikä henkilöihin kuten leeviläinen virka, vaan se ulottuu koko maailmaan, missä ikinä Jumala jakaa lahjojaan, nimittäin apostoleja, profeettoja, paimenia ja opettajia. Viran merkitys ei perustu yhdenkään ihmisen arvovaltaan, vaan Kristukselta peräisin olevaan sanaan. Useimmat pyhistä isistäkin selittävät sanan "tälle kalliolle" niin, ettei se tarkoita Pietarin henkilöä tai ylivaltaa, näin esim. Origenes, Ambrosius, Cyprianus, Hilarius ja Beda. Khrysostomos lausuu: 9 "Kristus sanoo 'tälle kalliolle', ei 'Pietarille'. Ei hän ole rakentanut kirkkoaan ihmisen varaan vaan Pietarin uskon varaan. Minkä uskon? Tämän: 'Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.'" Hilarius kirjoittaa: 10 "Isä Jumala ilmoitti asian Pietarille, niin että hän voi sanoa: 'Sinä olet elävän Jumalan Poika.' Tällä tunnustuksen kalliolla kirkon rakennus seisoo. Tämä usko on kirkon pelastus."
Entä sitten lauseet "Kaitse minun lampaitani" ja "Rakastatko minua enemmän kuin nämä?" Näistäkään lauseista ei voi (Joh. 21:17) päätellä, että Pietarille olisi uskottu jokin erityinen johtoasema. Pietarin käsketään "kaita" eli opettaa ja ohjata kirkkoa sanalla, mutta se tehtävä on hänen ja muiden apostolien yhteinen.
Toinen kohta on vielä selvempi. Kristus on antanut apostoleille yksinomaan hengellisen vallan, se merkitsee: tehtävän saarnata evankeliumia, julistaa syntien anteeksiantamus, toimittaa sakramentteja ja erottaa jumalattomia kirkon yhteydestä ulkonaista väkivaltaa käyttämättä. Kristus ei ole antanut heille valtaa käyttää miekkaa eikä valtaa perustaa, pitää hallussaan tai antaa toisille maallisia valtakuntia. Näin sanoo Kristus: (Matt. 28:19) "Menkää ja opettakaa noudattamaan kaikkea, mistä olen antanut teille käskyn." (Joh. 20:21) "Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin minäkin lähetän teidät." Varmaa on, että Kristusta ei lähetetty käyttämään miekkaa eikä pitämään hallussaan maallisen valtakunnan kuninkuutta. Itse hän sanoo: (Joh. 18:36) "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta", ja (2 Kor. 1:24; 2 Kor. 10:4) Paavali: "Me emme vallitse teidän uskoanne", "Meidän sota-aseemme eivät ole lihallisia". Kärsivä, orjantappuroin kruunattu ja kansan pilkattavaksi kuninkaalliseen purppuraan puettu Kristus oli ennuskuva siitä, että hengellistä kuninkuutta halveksittaisiin eli evankeliumi tukahdutettaisiin ja sen tilalle perustettaisiin kirkon vallan varjolla toinen, maallinen valtakunta.
Vääriä ja jumalattomia ovat paavi Bonifatius VIII:n konstituutio 11 sekä muut sellaiset lausumat, esim cap. Omnes, dist. 22, 12 jotka väittävät, että paavi on jure divino maailman valtakuntien herra. Siitä uskottelusta saivat alkunsa kirkossa kaamea pimeys ja myöhemmin koko Euroopassa suuret levottomuudet. Sillä siten jätettiin evankeliumin virka hoitamatta, tieto siitä, mitä usko ja hengellinen kuninkuus ovat, saatiin pimitetyksi ja kristillisen vanhurskauden luultiin olevan samaa kuin paavin valtajärjestelmä. Sitten paavit rupesivat anastamaan valtakuntia, he asettivat vastakuninkaita ja ahdistivat rikollisin pannajulistuksin ja sodin lähes kaikkien Euroopan kansojen kuninkaita. Varsinkin he ahdistivat Saksan keisareita, milloin vallatakseen keisarille kuuluvia Italian kaupunkeja, milloin riistääkseen keisarilta läänitysoikeuden, jotta Saksan piispoista tulisi paavin orjia. Huippuna on Clementinae-kokoelman lause: 13 "Milloin keisarikunta on vailla hallitsijaa, paavi on laillinen vallanperijä." Paavi ei siis ainoastaan vastoin Kristuksen käskyä ole tunkeutunut maallisen vallan alueelle, vaan hän on tyrannin tavoin korottanut itsensä yli kaikkien kuninkaiden. Teko on jo sinänsä moitittava, mutta erityisen inhottavaa on, että hän vetää tekonsa verhoksi Kristuksen arvovallan, käyttää taivasten valtakunnan avaimia maallisen valtakunnan asioihin ja tekee pelastumisen riippuvaksi näistä jumalattomista ja rikollisista mielipiteistään. Hänhän väittää pelastumisen välttämättömäksi ehdoksi, että ihmiset uskovat tämän herruuden kuuluvan paaville jure divino. Koska nämä kauheat harhat pimittävät uskon ja Kristuksen valtakunnan, niistä ei pidä vaieta. Havaitsemme, että niistä on koitunut kirkolle suurta tuhoa.
Kolmanneksi on lisättävä seuraava. Vaikka primaatti ja ylivalta kuuluisikin Rooman piispalle jure divino, silti ei olla velvoitettuja kuuliaisuuteen niitä paaveja kohtaan, jotka puolustavat jumalattomia kultteja, epäjumalanpalvelusta ja evankeliumia vastaan sotivaa oppia. Sellaisia paaveja ja sitä vallankäyttöä on pidettävä kirouksen alaisina, sillä Paavali opettaa selkeästi: (Gal. 1:8) "Vaikka enkeli taivaasta saarnaisi muuta evankeliumia kuin sitä, mitä minä olen saarnannut, hän on anathema, kirottu." Apostolien teoissa sanotaan: (Ap.t. 5:29) "Jumalaa on toteltava enemmän kuin ihmisiä." Kirkkosäännötkin opettavat selkeästi, että harhaoppista paavia ei pidä totella.
Leeviläinen ylipappi oli todellakin ylipappi jure divino, mutta silti ei ollut lupa totella jumalattomia ylipappeja. Jeremia ja monet muut profeetat katkaisivat yhteyden ylipappeihin. Apostolit sanoutuivat irti Kaifaasta; he eivät olleet velvollisia häntä tottelemaan.
Varmaa on, että Rooman ylipapit ja heidän joukkokuntansa puolustavat jumalatonta oppia ja jumalattomia kultteja. Antikristuksen tuntomerkit sopivat kovin hyvin paavin valtakuntaan ja kannattajiin. Paavali näet kirjeessään tessalonikalaisille kuvailee Antikristusta ja kutsuu häntä Kristuksen "vastustajaksi, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi kutsutaan ja jumalana palvellaan, ja joka istuutuu jumalana Jumalan temppeliin." (2 Tess. 2:4) Hän puhuu siis henkilöstä, joka hallitsee kirkossa, ei kansojen kuninkaista. Hän kutsuu tätä Kristuksen vastustajaksi, koska tämä laatii evankeliumia vastaan sotivan opin ja röyhkeästi vaatii itselleen jumalallista arvovaltaa.
Ensiksikin on varmaa, että paavi hallitsee kirkossa ja että hän on kirkon arvovallan ja viran varjolla perustanut tämän valtakunnan itselleen. Verhokseen hän on vetänyt nämä sanat: (Matt. 16:19) "Minä annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet." Toiseksi paavin oppi on monin kerroin ristiriidassa evankeliumin kanssa, ja kolmella tavalla hän esiintyy röyhkeästi jumalallisen arvovallan haltijana: 1) Hän ottaa itselleen oikeuden muuttaa Kristuksen opin ja Jumalan asettamat jumalanpaveluksen muodot; hän vaatii, että hänen oppiaan ja kulttejaan on tarkoin noudatettava kuten jumalallisia ainakin. 2) Hän ottaa vallan päästää ja sitoa, ei vain eläviä vaan myös vainajien sieluja. 3) Paavi ei salli kirkon eikä kenenkään häntä arvostella, vaan asettaa oman arvovaltansa kirkolliskokousten ja koko kirkon tuomion yläpuolelle. Mutta se, ettei alistu kirkon eikä kenenkään tuomittavaksi, se juuri on itsensä jumalaksi tekemistä. Sitten hän vielä mitä julmimmin puolustaa näitä kammottavia harhojaan ja tätä jumalattomuuttaan sekä surmaa toisin ajattelevat.
Kun totuus on tämä, pysykööt kaikki kristityt tarkoin erillään paavin jumalattomasta opista, rienauksesta ja rikollisesta julmuudesta. Heidän tulee sanoutua jyrkästi irti paavista ja hänen joukkokunnastaan kuten ainakin Antikristuksen valtakunnasta. Kristushan (Matt. 7:15) käskee: "Kavahtakaa vääriä profeettoja." Ja Paavali käskee karttamaan (Tiit 3:10) jumalattomia opettajia ja kiroamaan heidät. Vielä hän sanoo (2 Kor. 6:14): "Älkää pitäkö yhtä epäuskoisten kanssa. Mitä olisi valon ja pimeyden liitto?"
Ei ole kyllä helppoa poiketa niin monen kansan yksimielisestä kannasta ja ottaa kantaakseen lahkolaisen nimi. Mutta Jumalan käsky velvoittaa kaikkia: me emme saa osallistua taisteluun jumalattomuuden ja rikollisen julmuuden puolesta. Siksi omatuntomme on turvassa, ovathan paavin valtakunnan harhat ilmeisiä ja Raamattu julistaa ne raikuvalla äänellä pahojen henkien ja Antikristuksen opiksi. Ilmeistä epäjumalanpalvelusta on messun saastuttaminen. Messuja on julkeasti käytetty häpeällisen voiton haalimiseen, muista väärinkäytöksistä puhumattakaan. Paavi ja hänen joukkokuntansa ovat täysin turmelleet opin parannuksesta. Hehän opettavat, että synnit annetaan anteeksi meidän tekojemme ansion perusteella, ja heti perään he käskevät epäillä, saatiinko synnit todella anteeksi! Missään he eivät opeta, että synnit anteeksi annetaan ilmaiseksi, Kristuksen tähden, ja että me saamme anteeksiannon tähän uskomalla. He pimittävät siten Kristuksen kirkkauden, riistävät omaltatunnolta lujan lohdutuksen ja hävittävät oikean jumalanpalveluksen, joka on uskon harjoitusta taistelussa epätoivoa vastaan.
Paavilaiset ovat pimittäneet opin synnistä ja keksineet määräyksen, että kaikki synnit on lueteltava, mistä johtuu paljon harhoja ja epätoivoa. Vielä he ovat keksineet hyvitystyöt, jotka niin ikään pimentävät Kristuksen hyvän työn. Näistä syntyivät aneet, jotka ovat pelkkiä rahan haalimiseksi sepitettyjä valheita. Sitten tulee pyhien avuksihuutaminen - kuinka kauheita väärinkäytöksiä ja mitä hirmuista epäjumalanpalvelusta se onkaan saanut aikaan! Kuinka törkeää saastaa onkaan johtunut selibaattimääräyksestä! Mihin pimeyteen onkaan evankeliumin peittänyt oppi luostarilupauksista! Siinä he kuvittelevat, että lupaukset käyvät vanhurskaudesta Jumalan edessä ja ansaitsevat syntien anteeksiannon. Niin he ovat vaihtaneet Kristuksen lahjan ihmisten perinnäissääntöihin ja tyyten hävittäneet opin uskosta. He kuvittelevat, että tyhjänpäiväiset säännöt edistävät Jumalan palvelemista ja ovat kristillistä täydellisyyttä, ja he asettavat ne Jumalan vaatimien ja säätämien kutsumustehtävien edelle. Nämäkään harhat eivät ole vähäpätöisiä, sillä ne loukkaavat Kristuksen kunniaa ja tuottavat turmion ihmisille, ja lisäksi niitä on mahdoton salata.
Näihin harhoihin liittyy kaksi ääretöntä syntiä. Ensiksikin se, että paavi puolustaa noita harhojaan rikollisella julmuudella ja rangaistuksin. Toiseksi se, että hän riistää kirkolta tuomiovallan eikä anna ratkaista kirkollisia erimielisyyksiä laillisesti, vaan väittää olevansa kirkolliskokouksen yläpuolella ja pystyvänsä purkamaan kirkolliskokousten päätöksiä, kuten kirkkosäännöt joskus julkeasti lausuvat. Vielä paljon julkeammin paavit ovat tätä soveltaneet käytäntöön, kuten monet esimerkit osoittavat. Kirkkosääntö sanoo (Decr.Grat. Quaestio 9:3): "Kukaan älköön lausuko tuomiota korkeimmasta istuimesta, sillä tuomaria ei voi tuomita keisari, ei papisto, eivät kuninkaat eikä kansa." Näin paavin tyrannius on kaksinkertaista: hän puolustaa harhojaan väkivalloin ja murhin ja hän estää asioiden oikeudellisen tutkimisen. Viimeksi mainittu seikka on turmiollisempi kuin kaikki teloitukset. Sillä kun kirkolta on riistetty valta arvostella ja tuomita, ei jumalattomia dogmeja ja kultteja saada poistetuiksi, vaan lukemattomat ihmiset vuosisadasta toiseen joutuvat niiden takia kadotukseen.
Ajatelkoot siis kaikki hurskaat, kuinka kauheita ovat paavin valtakunnan harhat ja tyrannius. Tietäkööt ensiksikin, että harhat on torjuttava ja oikea oppi on omaksuttava Jumalan kunnian ja ihmisten pelastuksen tähden. Ajatelkoot sitten vielä, kuinka hirvittävä rikos on auttaa julmia raakimuksia heidän murhatessaan pyhiä, joiden veren Jumala on varmasti kostava.
Varsinkin kirkon huomattavimpien jäsenten (praecipuum mevebrum ecclesiae), kuninkaiden ja ruhtinaiden, on huolehdittava kirkosta, niin että harhat kumotaan ja omattunnot saavat lohdutuksen. Jumala kehottaa nimenomaan kuninkaita: (Ps. 2:10) "Tulkaa nyt järkiinne, te kuninkaat, ottakaa vastaan opetusta, te maan tuomarit." Kuninkaiden ensimmäinen velvollisuus on edistää Jumalan kunniaa. On täysin sopimatonta, että he antavat arvovaltansa ja mahtinsa tukemaan epäjumalanpalvelusta ja lukemattomia muita törkeyksiä ja ihmisten murhaamista.
Ja vaikka paavi pitäisikin kirkolliskokouksia, miten se voisi parantaa kirkon vammaa? Eihän paavi anna tehdä yhtään päätöstä, joka olisi vastoin hänen tahtoansa. Eihän paavi anna kenenkään muun osallistua päätösten tekemiseen kuin omien kannattajiensa, jotka hän on hirvittävin vannotuksin ja kirouksin velvoittanut puolustamaan hänen jumalatonta tyranninvaltaansa - jopa Jumalan sanakin on vaiennettu. Mutta koska kirkolliskokousten ratkaisut ovat kirkon ratkaisuja, ei paavien, on erityisesti kuninkaiden asiana panna paavien mielivalta aisoihin ja estää heitä riistämästä kirkolta mahdollisuutta tehdä ratkaisuja ja päätöksiä Jumalan sanan perusteella. Samoin kuin toisten kristittyjen on oikaistava paavin muitakin harhoja, samoin on paavia ojennettava, kun hän tekosyin estelee kirkkoa tutkimasta asioita ja tekemästä totuudenmukaista ratkaisua.
Vaikka siis Rooman piispalla olisikin primaattinsa jure divino, ei hänelle olla enää kuuliaisuuden velassa sen jälkeen kun hän on alkanut puolustaa jumalattomia kulttimenoja sekä evankeliumia vastaan sotivaa oppia. Päinvastoin häntä on vastustettava kuten Antikristusta ainakin.
Paavin harhat ovat ilmeiset ja raskaat. Ilmeinen on myös hänen julmuutensa, kun hän raivoaa hurskaita kristittyjä vastaan. Lujana pysyy Jumalan käsky, että meidän on kartettava epäjumalanpalvelusta, jumalatonta oppia ja rikollista julmuutta. Sen vuoksi tärkeät, pakottavat ja ilmeiset syyt estävät kaikkia kunnon kristittyjä tottelemasta paavia. Nämä pakottavat syyt ovat myös heidän lohdutuksenaan, kun heitä soimataan häväistysjuttujen, hajaannuksen ja erimielisyyden alkuunpanijoiksi.
Ne taas, jotka ovat samaa mieltä kuin paavi ja puolustavat hänen oppiaan ja kulttimenojaan, saastuttavat itsensä epäjumalanpalveluksella ja rienaavilla mielipiteillä. Heistä tulee syypäitä niiden kristittyjen vereen, joita paavi vainoaa. He loukkaavat Jumalan kunniaa ja estävät kirkon tervehtymisen, kun he koettavat ikuisiksi ajoiksi vakiinnuttaa nuo harhat ja muut törkeydet.
Augsburgin tunnustuksessa ja sen Puolustuksessa me olemme lausuneet julki kaiken, mitä on ollut tarpeen sanoa kirkon vallankäytöstä yleensä. Evankeliumihan antaa seurakuntien johtajille tähtäväksi saarnata evankeliumia, antaa syntejä anteeksi ja toimittaa sakramantteja. Lisäksi se antaa tuomiovallan, nimittäin tehtävän erottaa kirkosta ne, joiden rikokset ovat julkisia, ja toisaalta päästää synneistä ne, jotka kääntyvät. Kaikki, jopa vastustajatkin, myöntävät, että tämä valta on jure divino sama kaikilla seurakuntien johtajilla, käytettiinpä heistä nimitystä kirkkoherra, presbyteeri tai piispa. Hieronymus selittääkin, 14 että apostolien kirjeissä kaikkia seurakunnan johtajia sanotaan sekä piispoiksi että presbyteereiksi (vanhimmiksi). Hän lainaa kirjettä Titukselle: (Tit. 1:5-7) "Jätin sinut Kreetan sitä varten, että asettaisit joka kaupunkiin vanhimmat", ja edelleen: "Piispan tulee olla yhden vaimon mies." Myös Pietari ja Johannes kutsuvat (1 Piet. 5:1) itseään vanhimmiksi. Hieronymus jatkaa: "Vasta myöhemmin valittiin yksi muiden esimieheksi. Näin torjuttiin hajaannusta, sillä muutoin jokainen olisi temponut Kristuksen seurakuntaa omaan suuntaansa ja ollut sitä pirstomassa. Aleksandriassakin evankelista Markuksesta Piispa Esraan ja Piispa Dionysiokseen asti presbyteerit aina valitsivat keskuudestaan yhden, pitivät häntä muita korkeampana ja sanoivat häntä piispaksi. Samoin valitsee sotajoukko ylipäällikkönsä ja diakonit keskuudestaan tarmokkaaksi tunnetun miehen, jota sanotaan arkkidiakoniksi. Mitä muuta piispa virkaanvihkimistä lukuunottamatta tekee sellaista, mitä presbyteeri ei tee?"
Hieronymus siis opettaa, että piispan ja presbyteerin eli kirkkoherran arvot eroavat toisistaan ainoastaan inhimillisen arvovallan nojalla. Asia on itsestäänkin selvä, onhan heidän virkansa sama, kuten olen yllä esittänyt. Oikeus vihkiä virkaan on ainoa, myöhemmin syntynyt ero; säädettiin näet, että yksi piispa vihkii viranhaltijat useihin seurakuntiin. Mutta koska piispan ja kirkkoherran virat eivät ole eri arvoasteita jure divino, on selvää, että kirkkoherran omassa seurakunnassaan suorittama vihkimys on jure divino pätevä.
Milloin siis varsinaisista piispoista tulee evankeliumin vihollisia tai kun he kieltäytyvät vihkimästä pappeja, seurakunnat säilyttävät silti oikeutensa. Sillä missä ikinä on seurakunta, siellä sillä on oikeus evankeliumin virkaan. Sen vuoksi on välttämätöntä, että seurakunta säilyttää oikeuden kutsua, valita ja vihkiä viran hoitajia.
Tämä oikeus on nimenomaan seurakunnalle annettu lahja, jota ei mikään inhimillinen auktoriteetti voi siltä riistää. Sen todistaa apostoli Paavalikin Efesolaiskirjeessä: (Ef. 4:8) "Hän nousi korkeuteen, hän antoi lahjoja ihmisille", ja sitten apostoli luettelee erityisesti kirkolle annettuina lahjoina paimenet ja opettajat (pastores et doctores) ja lisää, että nämä annetaan hoitamaan virkaa, rakentamaan Kristuksen ruumista. Missä siis on tosi seurakunta, siellä täytyy olla oikeus valita ja vihkiä viran hoitajia. Julistaahan maallikkokin hätätilanteessa synninpäästön ja toimii siten virassa, toisen paimenena. Niinpä Augustinus 15 kertoo tarinan kahdesta kristitystä, jotka matkustivat laivassa: ensin toinen kastoi toisen, kasteoppilaan, sitten tämä vastakastettu antoi synninpäästön kastajalleen. Tähän kuuluvat ne Kristuksen sanat, jotka todistavat, että avaimet on annettu kirkolle, ei ainoastaan tietyille henkilöille: (Matt. 18:20) "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni..."
Tämän vahvistaa vihdoin myös Pietarin sana: "Te olette kuninkaalinen papisto." (1 Piet. 2:9) Nämä sanat koskevat tosi kirkkoa. Koska pappeus kuuluu yksin sille, sille kuuluu varmasti myös oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Sen todistaa vielä kirkon yleinen tapakin. Kansahan ennen valitsi kirkkoherrat ja piispat. Sitten tuli paikalle joku piispa, oman tai naapuriseurakunnan piispa, joka kätten päällepanemisella vahvisti valitun miehen virkaan. Vihkimys ei muuta ollutkaan kuin juuri tällainen hyväksyminen. Myöhemmin lisättiin monia seremonioita, joita Dionysios kuvaa. 16 Mutta hän on joku myöhäinen väärällä nimellä kulkeva kirjailija, kuten myös Klemensin nimiin on pantu toisten kirjoja. 17 Vielä myöhemmin lisättiin vihkimiskaavaan lause: "Annan sinulle vallan uhrata elävien ja kuolleiden puolesta." Sitä ei ole edes Dionysioksen kirjoituksissa.
Kaiken tämän perusteella on päivänselvää, että seurakunnalla on yhä oikeus valita ja vihkiä palvelusviran hoitajia. Kun siis piispoista tulee kerettiläisiä tai kun he kieltäytyvät vihkimästä virkaan, silloin seurakuntien on jure divino pakko jo virassa olevien paimentensa välityksellä vihkiä uusi paimenia ja viran hoitajia. Tämän väitetyn hajaannuksen ja erimielisyyden syynä on yksinomaan piispojen jumalattomuus ja tyrannius. Paavali määrää, että niitä piispoja, jotka saarnaavat ja puolustavat jumalatonta oppia ja kulttia, on pidettävä kirouksen alaisina.
Olemme nyt puhuneet oikeudesta vihkiä virkaan, mikä Hieronymuksen mukaan oli ainoa erioikeus, joka erotti piispan muista papeista. Turha on siis kiistellä muista piispan virkatehtävistä, konfirmaatiosta ja kellojen vihkimisestä, jotka he ovat jättäneet lähes ainoiksi tehtävikseen. Tuomiovallan on kuitenkin puhuttava.
Varmaa on, että yleinen tuomiovalta, nimittäin valta erottaa julkisiin rikoksiin syyllistyneet kirkon yhteydestä, kuuluu kaikille paimenille. Tämän nuo tyrannit ovat siirtäneet yksinoikeudekseen ja muuttaneet tulonlähteeksi. Onhan tunnettua, kuinka ns. offisiaalit eli piispan asettamat virkamiehet ovat sietämättömän mielivaltaisesti joko ahneutensa tai muiden himojensa tyydyttämiseksi ahdistelleet ihmisiä ja ilman oikeudellista tutkimusta julistaneet heidät pannaan. Mitä tyranninvaltaa onkaan se, että offisiaalien sallitaan kaupungeissa oman päänsä mukaan julistaa ihmisiä pannaan, ilman tuomioistuimen käsittelyä! Ja mihin asioihin he ovatkaan käyttäneet tätä valtaansa! Eivät ainakaan rangaistakseen todellisia rikkomuksia, vaan ainoastaan paaston tai juhlapäivän rikkomisia ja sentapaisia vähäpätöisyyksiä. Mitä nyt joskus ovat rangaisseet aviorikoksesta, siitäkin usein hätyyttäen viattomia kunnon ihmisiä. Koska juuri aviorikos on erittäin raskas, siitä ei missään tapauksessa pidä tuomita ketään ilman asian käsittelyä tuomioistuimessa. Kun siis ovat tyrannin tavoin siirtäneet itselleen tämän tuomiovallan ja sitä häpeällisesti käyttäneet väärin, ei ole mitään syytä totella heitä tämän tuomiovallan vuoksi. Kun sitä vastoin on olemassa päteviä syitä olla tottelematta, on oikein, että tämäkin tuomiovalta annetaan takaisin tunnollisille paimenille ja huolehditaan siitä, että sitä käytetään laillisesti, tapojen kohentamiseksi ja Jumalan kunniaksi.
Vielä on puhuttava tuomiovallasta niissä asioissa, joitka kanonisen lain mukaan kuuluvat ns. kirkollisen tuomioistuimen alaan. Niitä ovat erityisesti avioliittoa koskevat asiat. Sekin valta kuuluu piispoille vain humano jure (inhimillisen oikeuden nojalla), mikä säädös ei ole edes vanha. Justinianuksen Codex ja Novellae ovat osoituksena siitä, että vielä noihin aikoihin maalliset viranomaiset ratkaisivat avioasioita.18 Maallisten viranomaisten velvollisuus on jure divino ottaa hoitoonsa nämä oikeusjutut, milloin piispat lyövät velvollisuutensa laimin. Sen kirkkosäännötkin myöntävät. Siksi piispoja ei ole pakko totella edes tämän tuomiovallan tähden. On tarpeen perustaa muita tuomioistuimia myös siksi, että piispat ovat säätäneet muutamia epäoikeudenmukaisia avioliittolakeja, joita he omissa tuomioistuimissaan seuraavat. Epävanhurskaita ovat heidän sääntönsä "hengellisestä sukulaisuudesta". Epävanhurskas on sekin säädös, joka avioeron jälkeen estää syytöntä osapuolta menemästä uuteen avioliittoon. Epävanhurskas on niin ikään säädös, joka hyväksyy kaikki salaiset aviolupaukset, vaikka ne annetaan vilpillisesti, vanhempien oikeutta loukaten. Epävanhurskas on myös laki pappien selibaatista. Heidän laeissaan on vielä monta muutakin omantunnon ansaa, joita ei tässä kannata luetella. Nämä esimerkit riittävät osoittamaan, että paavilla on monta epäoikeudenmukaista avioliittolakia. Viranomaisten velvollisuus on siis perustaa muita tuomioistuimia.
Koska siis paavin orjiksi antautuneet piispat puolustavat jumalatonta oppia ja kultteja, eivät vihi hurskaita saarnaajia virkaan, harjoittavat paavin apureina julmuutta ja ovat lisäksi riistäneet kirkkoherroilta tuomiovallan, jota he käyttävät yksinomaan tyrannien tavoin, ja koska he lopuksi seuraavat avioasioissa monia epävanhurskaita lakeja, on seurakunnilla kyllin monta pakottavaa syytä olla tunnustamatta heitä piispoiksi.
Piispat itse muistakoot, että varat ja tulot on heille annettu almuina, seurakunnan hallintaa ja hyötyä ajatellen, kuten sääntö kuuluu: "Palkkauksen peruste on palvelus." Siksi he eivät voi omaatuntoaan loukkaamatta pitää noita almuja omaisuutenaan. Kun he kuitenkin niin tekevät, he kavaltavat kirkon varoja, joita kirkko tarvitsisi edistämään viranhaltijoiden toimeentuloa, tieteellisiä jatko-opintoja, varattomien huoltoa ja tuomioistuimen perustamista, erityisesti avioasioita varten. Avioliittoa koskevat riita-asiat ovat nimittäin niin moninaisia ja tärkeitä, että niitä varten tarvitaan erillinen tuomioistuin, joka on perustettava kirkon varoilla.
Pietari on ennustanut, (2 Piet. 2:13,15) että on tuleva jumalattomia piispoja, jotka lyövät virkansa laimin ja käyttävät seurakuntien lahjoitukset omaan ylellisyyteensä. Tietäkööt siis nuo kirkon kavaltajat, että Jumala on heitä vielä siitäkin rikoksesta rankaiseva.
Evankeliumin oppia tunnustavien korkeiden ruhtinaiden, säätyjen ja kaupunkien toimeksiannosta olemme uudelleen lukeneet sen Tunnustuksen opinkohdat, joka Augsburgin valtiopäivillä ojennettiin keisarille. Jumalan armosta kaikki tässä Schmalkdaldenin kokouksessa läsnä olleet saarnaajat tunnustavat yksimielisesti, että he yhtyvät Tunnustuksen ja Puolustuksen opinkohtiin ja opettavat seurakunnissaan niiden mukaisesti. Niin ikään he tunnustavat hyväksyvänsä sen artiklan paavin primaatista ja vallasta sekä piispojen hallinta- ja tuomiovallasta, joka on tässä Schmalkaldenin kokouksessa esitetty ruhtinaille. Näin ollen he allekirjoittavat:
Minä Joannes Bugenhagius, pommerilainen, tri, allekirjoitan Augsburgin tunnustuksen ja sen puolustuksen opinkohdat sekä Schmalkaldenissa ruhtinaille esitetyn paaviutta koskevan opinkohdan.
Ja minä Urbanus Rhegius, tri, Lünebergin herttuakunnan seurakuntien superintendentti, allekirjoitan.
Nicolaus Amsdorff, magdeburgilainen, allekirjoitti,
Georgius Spalatinus, altenburgilainen, allekirjoitti.
Andreas Osiander allekirjoitan.
Maist. Vitus Dietrich, nürnbergiläinen, allekirjoittaa.
Stephanus Agricola, Hofin saarnaaja, allekirjoitti omakätisesti.
Joannes Draconites, marburgilainen, allekirjoitti.
Chunradus Figenbotz allekirjoittaa puolestaan kaiken.
Martinus Bucerus.
Erhardus Schnepffius allekirjoitan.
Paulus Rhodius, Stettinin saarnaaja.
Gerardus Oemiken, Mindenin seurakunnan pappi.
Brixius Northanus, Soestin saarnaaja.
Simon Schneeweiss, Crailsheimin kirkkoherra. Jälleen minä pommerilainen allekirjoitan maisteri Joannes Brenciuksen nimessä häneltä saamani valtuutuksen mukaisesti.
Philippus Melanthon allekirjoittaa omakätisesti.
Antonius Corvinus allekirjoitaaa niin omasta kuin Adam Fuldalaisen puolesta omakätisesti.
Johannes Schlachinhauffen allekirjoittaa omakätisesti.
Gerogius Heltus, forchheimilainen.
Michael Caelius, Mansfeldin saarnaaja.
Petrus Geltnerus, Frankfurtin seurakunnan saarnaaja.
Dionysius Melander allekirjoitti.
Paulus Fagius, strassburgilainen.
Wendalinus, Faber, Seeburgin kirkkoherra Mansfeldissa.
Conradus Öttinger, pforzheimilainen, Württembergin herttuan
Ulrihin saarnaaja.
Bonifacius Wolfhart, Augsburgin seurakunnan sananpalvelija.
Joannes Aepinus, Hampurin superintendentti jne., allekirjoitti omakätisesti.
Samoin teki Joannes Amsterdamus, bremeniläinen.
Joannes Fontanus, Ala-hessenin superintendentti, allekirjoitti.
Friderichus Myconius allekirjoitti omasta ja Justus Meniuksen puolesta.
Ambrosius Baurer
Martti Lutherin esipuhe kirkolliskokousta varten
Paavin valta, johtoasema ja maailman herruus
Antikristus - laittomuuden ihminen. Jo 1500-luvulla Martti Luther ja monet muut hänen aikalaisistaan ymmärsivät paavin olevan Raamatussa ennustettu Antikristus.
Schmalkaldenin opinkohdissa tulee esille mitä Martti Luther ajattelee paavista – hän on Antikristus ja itse Perkele!
Schmalkaldenin opinkohdat, OSAT 1-2
Schmalkaldenin opinkohdat, OSA 3
Martti Lutherin elämänkerta (e-kirja)
Martti Luther: Vihainen munkki kaatoi paavin
Reformaatio sytytti Euroopan liekkeihin
Martin Luther - Composer & Musician
Martin Luther - "Here I stand, I Can Do No Other" - Tässä seison, enkä muuta voi.
Sivuston asetukset:
Pelkistetyllä tavalla tuoda esille tapahtumia lopunajassa, Jumalan armolahjasta ja pelastuksesta Jeesuksessa uppoutumatta kovin syvälle teologiseen suohon.
Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen niin sinä pelastut
Ei mitään uutta auringon alla, se mitä ennenkin on ollut vastakin on oleva. Mitä me opimme historiasta? Sen, ettemme opi siitä mitään.
...ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi Joh.8:31-32
