Paavalin kuolema

Tekstipohjana latinan "Passio sancti Pauli apostoli", teoksesta "Acta Apostolorum Apocrypha" (Tischendorf, 1891, ss.23-44). Lukujako tuon latinan mukaan, suomennos muutaman mielenkiintoisen historiallisen yksityiskohdan tähden. Tekstin taustasta ei ole varmuutta, mutta luultavasti on osa "Paavalin Teot" -nimisestä suuresta kirjasta, ja erotettu omaksi kirjoituksekseen muiden apostolien marttyyrikertomusten rinnalle. Sanavaraston perusteella teksti on latinaksi alunperinkin kirjoitettu, esimerkiksi juuri alun "julkinen viljavarasto", horreum publicum, seemiläistä vastaavaa termiä ei oikein ole. Kaunista ja niin selkeää latinaa, että kirjassa oleva tekstin versio ei voi olla kirjoitettu ennen vuotta 700, mutta Tischendorfin alaviitteistä tulee vanhempi lähde hyvin esiin. Tekstin valmistaja on selkeästi omaksunut kreikkalaisen uuden testamentin tekstin, tai ehkä jopa vulgatan. Vaikka kaikki ei olisikaan totuudenmukaista esimerkiksi tekstin latinan nykyaikaistamisen tähden, taustalla on todellisiin tapahtumiin perustuvia tietoja. Suomennettu keväällä 2015.

[1] Kun Luukas oli tullut Roomaan Galatiasta, ja Tiitus Dalmatiasta, he odottivat Paavalia kaupungissa; ja kun Paavali saapui ja näki heidät, hän iloitsi suuresti ja vuokrasi erään julkisen viljavaraston itselleen kaupungin ulkopuolelta, jossa hän voisi puhua sitä elämän sanaa näiden, ja muidenkin veljien kanssa. Samaan aikaan hän alkoi koota hyvin suurta kansanjoukkoa, ja monia sieluja lisättiin siihen uskoon hänen kauttaan, Jumalan armon vaikutuksesta, niin että hänen saarnaamisensa ääni, ja hänen pyhyytensä todella kuultiin, ja puhe hänestä kiersi koko lähiseudun. Sillä hän oli jo tullut tunnetuksi roomalaisessa maailmassa merkkien ja ihmetekojen kautta, hänen rikkaan opetuksensa ja hänen hämmästyttävä pyhyytensä kautta. Myös monet keisarin huonekunnasta kokoontuivat yhteen, uskoen Herraan Jeesukseen Kristukseen, ja niiden uskollisten suuri ilo ja riemu lisääntyi joka päivä. Itse asiassa jopa, kun keisarin neuvonantaja [Seneca] tiesi, että jumalallinen tieto oli hänessä, ystävystyi hänen kanssaan niin paljon, että hän tuskin saattoi hillitä itseään keskustelemasta hänen kanssaan - ja niinpä, jos hän ei pystynyt puhumaan hänen kanssaan kasvotusten, hän nautti tuon miehen ihanuudesta ja ystävällisestä keskustelusta ja neuvoista usein kirjeenvaihdolla. Siten Pyhän Hengen vaikutuksesta, hänen opetuksensa lisääntyi ja oli niin rakastettu, niin että hän sai jo opettaa laillisesti ja monet kuulivat häntä todella vapaina. Todellakin, hän piteli keskusteluja pakanallisten filosofien kanssa, ja voitti heidät, ja tästä syystä hyvin monet ihmiset kääntyivät hänen opetuksilleen. Itse asiassa, se keisarin neuvonantaja luki ääneen joitakin tuon miehen kirjoituksia keisarin edessä, ja hänestä tuli kaikilla tavoilla ihmeellinen. Jopa senaatti esitti yksimielisesti hyvin korkean mielipiteen hänestä.

[2] Lopulta eräänä päivänä, kun Paavali oli palvelemassa opetuksessaan kansanjoukkoja, illalla ylähuoneessa, eräs Patroklus, keisarin suosikki ja maljankantaja, karkasi hänen katseeltaan ja meni pois siihen varastoon, jossa Paavali oli majoittuneena, jotta voisi kuunnella opetuksia iankaikkisesta elämästä. Sillä hän oli kiinnostunut ja henkisesti tuntenut vetoa tähän omilta ja keisarin läheisiltä ystäviltä, jotka kuuluivat hänen hoviinsa, ja jotka olivat Paavalin opetusten seuraajia. Mutta koska hän ei voinut tulla ja lähestyä häntä, koska siellä oli niin suuri määrä ihmisiä, hän kiipesi korkeammalle, ikkunalle, ja istui sen vieressä, että voisi kuulla Jumalan sanaa mukavammin. Itse asiassa hänellä oli intohimoinen hengen kaipuu tulla lohdutetuksi Paavalin puheen kautta. Kun Paavali oli kuitenkin venyttänyt saarnansa pitkäksi, ja nuori mies oli melkein unen voittama, se paha ja kateellinen paholainen, tuskainen siitä rakkaudesta, jota tuo nuorukainen innokkaasti osoitti Jumalan sanaa kohtaan, ja apostolia itseään kohtaan, aiheutti sen, että tuo nuori mies torkahti hetkeksi, ja putosi ikkunasta (joka oli melko korkealla), henkäisten viimeisen kerran. Pian tämän jälkeen, kun tämä oli ilmoitettu Nerolle, joka oli palaamassa kylpylästä - Nero hyvin usein kysyi tuota nuorukaista, joka oli rakas hänelle - keisaria suretti sieluunsa saakka Patrokluksen kuolema, ja hän laittoi jonkun muun hänen tilalleen palvelukseen, tuomaan hänelle viinimaljaa.

[3] Mutta Paavali, heti ymmärtäen hengen kautta, mitä oli tapahtunut, sanoi kansalle: "Veljet, paha on saanut tilaisuuden koetella teitä. Mutta Herra Jeesus Kristus, hänen tavanomaisella tavallaan, on kääntävä roistomaisuuden omaksi kunniakseen. Mene siis ulos, ja huomaat, että se nuori mies, keisarin suosikki, on pudonnut korkealta ja makaa nyt elottomana. Nosta hänet ylös ja kiirehdi, tuo hänet minulle." He puolestaan lähtivät heti ja nopeasti toivat sen kuolleen nuorukaisen hänelle. Lisäksi väkijoukko oli hämmästynyt siitä, miten Paavali oli tullut tietoiseksi yksityiskohtaisesti siitä, mitä oli tapahtunut, vaikka kukaan ei kertonut hänelle siitä. Niin Paavali sanoi väkijoukolle: "Nyt se teidän uskonne Herraan Jeesukseen Kristukseen tulee näkyviin. Sillä on aika, iankaikkisen elämän siemenen saapua hyvään maaperään, kantaen hedelmää satakertaiseen satoon saakka. Siksi lähestykäämme Herraa, meidän Jumalaamme täydessä uskon varmuudessa, ja rukoilkaamme häntä, että miehen sielu palautuisi tähän nuoreen ruumiseen, ja että hän voisi elää paremmin kuin hän oli elänyt. Ja kun he kaikki huokailivat rukoukseen antautuneina, Paavali sanoi: "Nuorukainen, Patroklus, nouse ja kerro, mitä suuria töitä Jumala on sinulle tehnyt." Näiden sanojen jälkeen Patroklus heräsi, ikäänkuin unesta, ja alkoi ylistää Jumalaa, joka on suonut tällaista valtaa ihmisille. Ja Paavali lähetti hänet pois niiden muiden kanssa, jotka kuuluivat keisarin huoneväkeen, ja he menivät pois, kaikki iloiten ja riemuiten Herrassa, joka totetuttaa niiden toiveet, jotka häntä pelkäävät ja hän kuulee heidän rukouksensa.

[4] Kun Nero oli suremassa Patrokluksen tähden, ja oli suruunsa syventynyt, ne, jotka seisoivat hänen ympärillään, sanoivat keisarille: "Herra, älköön sinun ylhäisyytesi olko ahdistunut surusta, sen nuorukaisen kuoleman tähden. Sillä hän on elossa ja on täällä porteilla." Mutta kun keisari kuuli, että Patroklus oli elossa, jonka kuolemasta hän oli kuullut vähän aikaisemmin, hän pelästyi ja kieltäytyi päästämästä häntä sisään ja seisomaan hänen katseensa eteen. Kun hän kuitenkin tuli vakuuttuneeksi todella monilta ystäviltä, hän käski hänen tulla. Nähdessään hänet elinvoimaisena, ja ilman kuoleman merkkejä, hän oli hämmästynyt ja sanoi hänelle: "Patroklus, oletko elossa?" Hän vastasi: "keisari, olen elossa." Nero sanoi: "Kuka sai sinut elämään?" Patroklus, sydämeltä iloisena ja uskon lämmöstä palavana, sanoi hänelle: "Herra Jeesus Kristus, kaikkien aikakausien kuningas." Ja Nero hämmentyi siitä Jumalan nimen voimasta, sanoen tuolle nuorukaiselle: "Niin, että ihminenkö olisi hallitseva aina ja hajottava kaikki maailman valtakunnat?" Ja Patroklus sanoi: "Todellakin, keisari, hän tuhoaa kaikki valtakunnat, jotka ovat taivaan alla, ja kaikki, jotka ovat taivaan alla, palvelevat häntä, ja hän yksin on Kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra." Mutta Nero löi häntä, ja sanoi: "Niin, sinä siis nyt toimit sotilaana tuolle kuninkaalle?" Ja Patroklus sanoi riemuiten: "Kyllä todellakin, sillä hän nosti minut kuolleista!"

[5] Silloin Barnabas Justus, eräs Paavali, Arion kappadokialainen ja galatalainen Festus, jotka olivat keisarin palvelijoita, ja aina seisoivat hänen lähellään, sanoivat Nerolle: "Miksi, keisari, lyöt nuorukaista, joka on selvästi viisas ja vastaa sinulle järkevästi ja totuudenmukaisesti? Sillä mekin palvelemme sotilaina tuolle voittamattomalle kuninkaalle, Jeesukselle Kristukselle, meidän Herrallemme." Mutta kun Nero kuuli heidän puhuvan tuosta voittamattomasta kuningas Jeesuksesta samalla merkityksellä ja sanoilla, hän heitti heidät vankilaan, kiduttaakseen äärimmäisesti niitä, joita hän oli rakastanut ennen. Ja hän määräsi, että sen suuren kuninkaan palvelijat on löydettävä, ja vahvisti säädöksen, että kaikki Kristuksen sotilaat, kuka vain löydettiin, kyseenalaistamatta, tulee rangaista erilaisilla kidutuksilla. Siten, valtavan selvityksen kautta, hallituksen virkamiesten ja pahuuden varastohuoneen kannattajien kautta, Jumalan palvelijoita etsittiin ja löydettiin, ja todella monia tuotiin keisarin eteen.

[6] Heidän joukossaan oli myös Paavali, joka kantoi Kristuksen nimen tähden niitä kahleita, joihin hän oli tottunut, ja hänet tuotiin sinne sidottuna. Kaikki ne, jotka olivat kahleissa, olivat yhdessä suunnanneet huomionsa häneen, niin että Nero pystyi siitä päättelemään kenenkään ilmoittamatta, että hän oli vastuussa sen suuren kuninkaan sotilaista. Ja ymmärtäen, että hän oli Kristuksen palvelijoiden johtaja ja opettaja, hän sanoi hänelle: "Sinä suuren kuninkaan palvelija, mutta minun vankini! Miksi päätit tulla salaa roomalaisten valtakuntaan ja aiot viedä sen minulta, ja koota sotilaita hänen joukkoihinsa, vaikka valta on minulla? " Paavali kuitenkin täynnä Pyhää Henkeä, puhui vakuuttavasti keisarille kaikkien läsnäolleiden kuullen: "Nero, en minä kokoa sotilaita ainoastaan sinun takapihaltasi, vaan myös koko maailmasta. Sillä minulla on määräys olla kääntymättä pois kenestäkään, mistä tahansa kansakunnasta, joka haluaa palvella sotilaana minun iankaikkiselle kuninkaalleni. Sillä kaiken Herra pystyy jakamaan rikkaimpia lahjoja runsaskätisesti kaikille, jokaiselle hänen ansioidensa mukaan. Todellakin, jos sinä katsot sopivaksi uskoa häneen ja totella häntä uskollisesti, et tule katumaan sitä. Älä kuitenkaan ajattele, että tämän maailman rikkaudet, komeus tai kunnia sinua pelastaisi, mutta jos tulet hänen alamaisekseen, niin sinä saat sen iankaikkisen pelastuksen. Sillä kun hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, hän turmelee tämän maailman muodon tulella, ja suo hänen sotilailleen sen hyvyyden, joka valmistettiin ennen maailman perustamista ja joka oli piilossa aikakausilta, joka ei koskaan jää vajaaksi, ja joka poistaa jokaisen puutoksen".

[7] Tämän kuullessaan Nero kiehui vihasta. Koska Paavali oli sanonut, että maailman muoto oli tuleva hajotetuksi tulella, hän määräsi, että kaikki Kristuksen sotilaat on poltettava tulella, mutta Paavali revitään palasiksi senaatin antamalla asetuksella maanpetokseen syyllistyneenä, roomalaisten lakien mukaisesti. Hän luovutti hänet maaherroille Longinus ja Megistus, ja sadanpäämies Akestus, että ne johtaisivat hänet kaupungin ulkopuolelle, ja antoi ohjeet hänen mestaukselleen, tehden hänen tappamisestaan ihmisille näytöksen. Näille miehille Paavali saarnasi pelastuksesta lakkaamatta. Nero paholaisen toiminnan johtamana, nopeasti myös ohjasi virkamiehet ja työntekijänsä koko kaupungissa ja sen lähialueilla etsimään erittäin huolellisesti ne kristityt, jotka olivat piilossa ja ne, jotka olivat tiedossa, ja käski tappaa heidät. Näin tapettiin lukuisa joukko kristittyjä, niin että Rooman kansa oikein pusrui voimaa palatsissa ja he alkoivat kiihottamaan kapinaa keisaria vastaan, huutaen: "Lopettakaa tämä epäoikeudenmukainen säädös, keisari! Rauhoita se järjetön raivosi! Olkoon se, missä olet jo ylittänyt julmuuden rajat, tarpeeksi sille julmuudellesi. He ovat sinun kansalaisiasi, joita sinä tuhoat, he vartioivat Rooman valtakuntaa. Sinä, keisari, poistat Roman valtaa, sitä, joka aiemmin oli pelottava kaikille kansoille, vielä kun oli niin paljon hienoja sotilaita." Sitten Nero, kauhistuneena ihmisten huudoista, sääti toisen käskyn, ettei kenenkään tulisi koskea kristittyihin ennen täydellistä, laillista oikeudenkäyntiä. Syytteen hylkäämisen perusteet oli jokaisessa tapauksessa toimitettava keisarille.

[8] Tästä syystä Paavali tuotiin jälleen hänen läsnäolonsa. Kun Nero näki hänet, hän kuitenkin huusi ankarasti, sanoen: "Viekää hänet pois! Pois tuo pahantekijä, mestatkaa tuo pettäjä, älkää antako velhon elää, tuhota järkeämme, poistakaa maan päältä tuo mielemme häiritsijä! " Paavali sanoi hänelle: "Nero, aion kärsiä vähän aikaa, mutta minä saan elää ikuisesti minun Jumalaani ja ikuista kuningasta, Herraa Jeesusta Kristusta varten, häntä, joka on tulossa tuomitsemaan maailmaa valtavalla tulella." Nero sanoi Longinukselle, Megistukselle ja Akestukselle: "Nopeasti, pää poikki häneltä, ja niin hän vaikenee siitä iankaikkisesta elämästä, ja minä näen, että minä olen se voittamaton kuningas, minä, joka olen sitonut hänet ja voittanut hänet, tappamalla hänet." Mutta Paavali sanoi: "Nero, että tietäisit, että minä elän minun voittamatonta kuningastani varten iankaikkisesti, mestauksen jälkeenkin, mutta että sinä olet kärsinyt tappion, vaikka uskotkin voittavasi; sen jälkeen, kun minun pääni on katkaistu, aion näyttäytyä sinulle elossa, ja sinä tulet ymmärtämään, että sekä kuolema, että elämä palvelevat minun Herraani, Jeesusta Kristusta, jolle kuuluu jokainen valtakunta, ja joka antaa sen kenelle tahtoo. Jokainen voitto kuuluu hänelle, ja jonka hän haluaa voittavan, hän saattaa voittoon upeasti. Hän itse on yksin se voittamaton kuningas, iankaikkisesti." Ja nämä sanat puhuttuaan, Paavalia vietiin pois, rangaistavaksi.

[9] Nyt, kun häntä oltiin johtamassa pois, Longinus ja Megistus ja Akestus sanoivat hänelle: "Kerro meille, Paavali, missä on se kuningas, ja onko hän on ilmestynyt meille, ja millä tavalla sinä tulit tuntemaan hänet, ja mitä hyvää hän on tehnyt, tai hän tekee, sinulle? Kun te kristityt rakastatte häntä niin kiihkeästi, että kieltäydytte antamasta hyväksyntää meidän uskonnollemme millään tavalla, voidaksenne elää ja nauttia hyvistä asioita tässä elämässä. Sen sijaan teille on ihanampaa kuin mikään huvi, kuolla hänen tähtensä monenlaisessa kidutuksissa. Sillä meille se näyttää suurelta eksytykseltä, että vihataan mielihyvää ja elämää, ja syleillään rangaistuksia ja kuolemaa korvaamattomalla kaipauksella."

[10] Paul kuitenkin sanoi: "Te viisaat, joilla järki kukoistaa! Hylätkää se tietämättömyyden ja eksytyksen pimeys, sumu, joka peittää ymmärryksenne, jalot herrat, ettette voi nähdä sitä totuutta, joka teissä piilee. Kääntäkää mielenne silmät kohti ikuista ja todellista valkeutta, että saisitte voimaa tuntea ensin itsenne, ja niin te voitte päästä sen suuren kuninkaan tuntemiseen sisälle, ja olla turvssa ja vahingoittumattomina sen tulen kohdatesa koko maailmaa. Sillä me emme palvele sotilaina mitään maallista kuningasta, niin kuin te tiedättekin, vaan elävää Jumalaa, taivasten ja kaikkien aikakausien kuningasta, joka tässä maailmassa tehtyjen syntien tähden tulee tuomarina, ja tuomitsee sen tulella. Mutta autuas se mies, joka häneen uskoo: Hänellä on iankaikkinen elämä ja hän saa elää ikuisesti. Ja kaikista onnettomin on se, joka halveksii hänen hyvyyttään ja pitkämielisyyttään, eikä käänny hänen puoleensa: Hän hukkuu, ikuisesti. Itse asiassa juuri tästä syystä hän, joka on tehnyt taivaan ja maan, laskeutui taivaasta maan päälle; tätä tarkoitusta varten hän, joka teki ihmisen, tehtiin ihmiseksi: että ihminen voisi kääntyä hänen vääryydestään, jättää taakseen turhuuden ja mykät kuvat, jotka hän pahasti palvoo Jumalan sijasta ja palvella häntä, joka hänet teki, ja kunnioittaa häntä, jota enkelitkin pelkäävät, ja kaikki taivaan voimat kunnioittavat. Kun näin tapahtuu, hän tekee tällaisen todellisen palvojan ja kunnioittajan omaksi ystäväkseen, ja hänen enkeleidensä työtoveriksi; se tarkoittaa niitä pyhiä ja siunattuja henkiä. Ja syystäkin, sillä Jumala on henki, ja hän tekee häntä hengessä ja totuudessa palvovasta ja kunnioittavasta osallisen pyhästä hengestä. Mutta se, joka kieltäytyy uskomasta häneen; hänestä hän tekee osallisen ja kumppanin pahoille riivajille tuskassa ja iankaikkisen tulen liekissä; hän lähettää tuollaisen eksyneen tähän ikuiseen tuleen. Se on se tuli, joka on tuleva, jonka kautta Jumala tulee tuomitsemaan maailman.

[11] "Sen tähden, te viisaat miehet, neuvotelkaa, ja ajatelkaa, kuka teki maailman, koska se ei tullut ilman Luojaa. Mieti, kuka teki ihmisen, koska, niin kuin ne 'taivaalliset' oraakkelit todistavat, ei hän tehnyt itse itseään. Ottakaa vaari siitä, että turhat kuvat eivät ole jumalia, vaan pikemminkin ihmisten tuotteita ja ne demonit, jotka niissä piilevät - ja he, vaikka ne näyttävät olevan sopusoinnussa keskenään; ne yksimielisesti haluavat tuhota ihmiskunnan, silti ne ovat eri mieltä keskenään hyvin monella tavalla."Sillä jumalattomalla ei ole rauhaa, sanoo Herra". Todellakin, edessämme on tämä kysymys: Miksi ihmiset kiirehtivät aiheuttmaan tuhoa ja pitävät kiinni niistä asioista, jotka seuraavat heitä heidän rangaistuksissaan, vaikka he tietävät, että ihmiset ovat tulossa nousemaan, Jumalan armosta, taivaallisiin asuinsijoihin, josta juuri ne henget lankesivat ylpeyden tähden alas. Kaupungin miehet, tunnistakaa ymmärryksellänne, että jumaluutta ei ole millään tavoin jaettu moniin, koska Jumala on yksi, jonka kautta kaikki on, ja on yksi Herra, Jeesus Kristus, jonka kautta kaikki asiat tehtiin, ja on yksi Pyhä Henki, jossa kaikki on olemassa, ja tälle kaikki uskolliset uskollisesti ovat alamaisia; ja ei ole mitään jakaantumista jumaluudessa, koska siitä puuttuu se monikko. Harkitkaa myös, Rooman kansalaiset, mistä epäsopu nousi ja millä menetelmällä se on kasvanut ja kehittynyt niin paljon, onnettomuudeksi, ja miksi se on ilmennyt niin monilla tavoilla: ilmeisesti ainakin siksi, koska monet alkoivat toivoa tulevansa johtajiksi ja tyranneiksi ja hallitsijoiksi - ei pahojen, vaan sen kansan, joilla on se sama luonne; ja siten, he syöksyivät tietämättömyyden myrskyihin, ja heittäytyivät omien ylpeyksiensä syvyyksiin. Jokainen joko lainasi tai kehitti omalla vallallaan oman jumalansa. Siksi on sanottukin: - "pelätkää ensimmäisenä maailmassa niitä luotuja jumalia." Surkeat ihmiset saavuttivat sellaisen hulluuden, että sellaisessa tilassa he asettivat kaikista surkeimpia ihmisiä omiksi jumalikseen, tullakseen heidän kaltaisikseen, että siten välttäisivät sen tuhoisan kuoleman. Mutta jotkut heistä, koska he eivät ajattele, että on oikeaa pitää Jumalan tuntemusta heidän mielessään, luovutettiin omille toiveilleen, että saavat harjoittaa näitä tekoja, joista Rooman laitkin rankaisevat kirouksilla, ja siinä täyttyi heille se, mitä oli sanonut kaikista pyhimpien sanojen kautta: "tulkoon niiden tekijät niiden kaltaisiksi." Sillä he tekivät surkeita jumalia itselleen, ja heidät itsensä tehtiin surkeiksi -ja he olivat sortuneet tällaisiin järjettömyyksiin, että he sanovat puunrungolle: - "sinä olet meidän jumalamme"; ja kivelle: - "auta meitä"; ja he palvovat valmistettu puupalikkaa, he, jotka ovat lämmitelleet sen palasilla."

[12] Tässä kohdassa, suuri väkijoukko kuuntelijoita nosti äänensä valitukseen ja sanoi: "me olemme eksyneet; me olemme syntiä tehneet; me olemme olleet jumalattomat; sinä pelastuksen ja totuuden opettaja, joka osoittat meille iankaikkisen elämän, armahda meitä, jotta voimme pelastua syntien ansoista, ja pääsisimme pakoon sitä tulta, jolla maailma on palava, ja kaikki uskottomat ja jumalattomat kidutetaan." Silloin Paavali sanoi: "Veljet, joiden sydäntä Jumala on koskettanut hänen Henkensä kautta, pysykää lujina, kuin uskon miehet. Sillä iankaikkisen pelastuksen palvelijat tulevat luoksesi, joiden kautta teidät kastetaan, ja jos sitkeästi pysytte meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rakkaudessa, te pelastutte, iankaikkisesti." Sekä Longinus, Megistus että Akestus puhuessaan apostolille yksityisesti, sanoivat: "Pyydämme sinua, herra: laita meidät kirjoille sen ikuisen kuninkaan sotajoukkoon, niin että voimme ehkä paeta sitä tulta, joka on tuleva, ja olla sen iankaikkisen valtakunnan osallisia, ja me annamme sinun mennä - tai, minne haluatkin mennä, me kuljemme tiellä kanssasi, kuuliaisina vaikka kuolemaan asti." Paavali sanoi heille: "Veljeni, en ole karannut, vaan lainkuuliainen minun kuninkaani sotilas. Sillä jos tietäisin, että minä jäisin, enkä olisikaan tulossa siihen elämään ja kunniaan tämän kuoleman kautta, en tekisi ainoastaan sitä, mitä pyydätte, vaan olisin kerjäämässä teitä tästä. Kuitenkaan minä en ole turhaan juossut läpi näin monien kärsimysten, enkä minä nytkään kärsi ilman syytä. Sillä se vanhurskauden kruunu odottaa minua, se, jonka hän, johon minä olen uskonut, on minulle antava - hän, josta olen varma, että olen menossa hänen luokseen, ja että hänen kanssaan minä tulen siinä hänen ja hänen Isänsä ja pyhien enkelien loistossa, tuomitsemaan maailmaa. Tästä syystä en ylenkatso tätä kuolemaa, enkä tottele tai suorita pyyntöänne, että pakenisin." He puolestaan itkivät ja sanoivat hänelle: "Mitä meidän pitää tehdä? Kuinka meidän tulee elää, kun sinua on rangaistu, ja onko meillä valta myöhemmin tulla hänen luokseen, johon sinä taivuttelet meitä uskomaan?"

[13] Ja kun he puhuivat näitä keskenään, ja monet ihmiset nostivat kovaa ääntä, Nero lähetti tiettyjä sotilaita - Parthenius ja Pheretas - katsomaan, onko Paavali jo kuollut. Kun he saapuivat, he löysivät hänet edelleen elävänä ja opettamassa väkijoukkoja syvällisesti. Paavali kutsui heidät tykönsä ja sanoi: "miehet, uskokaa elävään Jumalaan, joka nostaa kuolleista sekä minut että kaikki, jotka uskovat häneen." Mutta he sanoivat hänelle vastaten: "Ensin menemme ja ilmoitamme keisarille, ja sitten kun se, mitä varten meidät on lähetetty, on saatu aikaan, ja kun olet kuollut, ja ylösnoussut, niin me uskomme sinun kuninkaaseesi. Saisit selittää tämän viivästyksen, jolla rikot säätämystä, ja siirtyä siihen paikkaan, jossa olet kärsivä sen rangaistuksen, joka on asianmukaisesti sinulle hyväksytty." Paavali sanoi heille: "te tarvitsette minua pysymään lihassa, jos haluatte uskoa, enemmän kuin minä - minä aion elää kuoleman kautta. Mutta nyt, jatkakaamme ilolla, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä."

[14] Ja kun he jatkoivat edelleen siihen hänen kärsimyksensä paikkaan, mukana lukemattomia kansanjoukkoja, hän tuli sille Rooman kaupungin portille, jossa häntä kohtaamaan tuli kaikista jaloin rouva, nimeltään Plautilla, joka rakasti apostoleja innokkaasti ja seurasi sitä Jumalan uskoa. Kyynelin, hän alkoi antaa itseään hänen rukoiltavakseen. Paavali sanoi hänelle: "Hyvästi, Plautilla, iankaikkisen autuuden tytär! Lainaa minulle se liina, jolla peität pääsi, ja mene hieman sivuun kansanjoukon tähden; odota minua täällä, kunnes palaan luoksesi ja maksan takaisin hyvyytesi. Sillä minä sidon sen silmieni ympärille kuin nenäliinan, ja jätän sen sinulle, rakastava nainen, merkkinä rakkaudestani, Kristuksen nimen tähden, häntä kohti lähtiessäni." Hän nopeasti ojensi sen liinan hänelle ja teki juuri niin kuin apostoli oli käskenyt. Parthenius ja Pheretas pilkkasivat häntä, ja sanoivat: "Miksi sinä uskot tätä petkuttajaa ja taikuria? Miksi olet menettämässä hienoa liinaa, kun et sinä saa tällaista hienoa kappaletta hänen kauttaan tässä maailmassa?" Mutta Paavali sanoi hänelle: "vaikka niin olisikin, tytär, ole valmiina täällä minun saapuessani, ja minä tuon sinulle minun kuoleman merkit sillä kankaalla, kun aion voittaa Kristuksen kanssa."

[15] Samaan aikaan Longinus, Megistus ja Akestus, ihmisten päättäväisesti suunnatessa heidän pelastukseensa, kysyen, miten he voisivat saapua siihen todelliseen elämään, kuulivat sen siunatun apostolin sanovan: "Veljeni ja poikani, pian, kun olen mestattu, ja te yhdessä muiden kanssa, jotka ovat auttaneet teloituksessani, lähtekää pois siitä paikasta, jonka Herra katsoo oikeaksi kutsua minua luokseen; uskovat tulevat ja hautaavat ruumiini. Mitä teihin tulee, huomioikaa se minun hautapaikkani, ja tulkaa sinne huomenna aamun sarastaessa, ja siellä löydätte kaksi miestä rukoilemassa, Titus ja Luukas. Kertokaa heille, mitä varten minä olen lähettänyt teidät, ja he antavat teille sen pelastuksen merkin Herrassa. Älkää siis epäröikö toteuttaa määräyksiänne, koska heti, kun teidät on kastettu siinä pyhässä lähteessä uskovina, ja teitä pyhitetään sen elämää antavan taivaallisten salaisuuksien voimalla, välittömästi te olette puhtaat, ja puhdistetut lunta valkeammiksi kaikesta synnin saastutuksesta, jopa tästä rikoksesta, joka on minua vastaan kehitetty, jota te nyt kunnioitatte; teidät kirjataan Kristuksen sotajoukkoon, ja tulette olemaan taivaallisen kuningaskunnan kanssaperillisiä.

[16] Tämän sanottuaan hän saapui siihen hänen kärsimyksensä paikkaan. Siellä hän kääntyi itään; kädet ojennettuna taivasta kohti, hän rukoili kyynelehtien, syvällisesti, hepreaksi, ja kiitti Jumalaa. Ja kun hän oli lopettanut rukouksensa hänen ikivanhalla kielellään, hän hyvästeli veljensä siunaten heidät, ja sitoen silmänsä Plautillan hunnulla hän pudotti molemmat polvensa maahan ja ojensi kaulaansa. Pyöveli kohotti käsivartensa korkealle, iski voimalla ja katkaisi hänen päänsä. Kun se oli leikattu pois hänen ruumiistansa, se huusi ääneen Jeesuksen Kristuksen nimeä hepreaksi selkeällä äänellä; ja heti virta maitoa purkautui ulos hänen ruumiistaan, sotilaiden vaatteille, ja sen jälkeen veri virtasi ulos. Kun jotkut ihmiset halusivat tarttua siihen vaatteeseen, jolla hän oli sitonut silmänsä, ei sitä ollut nähtävissä. Lisäksi sellainen valtava valo ja niin miellyttävä tuoksu välähti taivaasta sillä hänen mestauksensa hetkellä, että kuolevaisten silmät eivät voineet sitä loistoa sietää; ihmisen kieli ei voinut selittää sitä tuoksua. Kaikki ne, jotka olivat läsnä, nähdessään Jumalan armon siinä siunatussa apostolissa, suuresti ihmettelivät, ylistäen ja riemuiten erittäin myöhään Herraa Jeesusta Kristusta, iankaikkista ja voittamatonta kuningasta, jota tuo upea opettaja ja kansakuntien ohjaaja oli julistanut.

[17] Ne, jotka olivat lähetetty kiirehtimään hänen teloitustaan, palasivat ja saapuivat kaupungin portille, josta he löysivät Plautillan ylistäen ja kiittäen Herraa kaikesta, mitä hän oli kuullut ja nähnyt sen hänen pyhän apostolinsa kautta. He kysyivät häneltä halveksien, miksi hän ei ollut peittänyt päätään sillä peitteellä, jonka hän oli antanut Paavalille. Hän, uskossa palavana, vastasi ylpeänä: "Te turhat ja surkeat miehet, jotka ette tiedä, miten uskoa, mitä näette silmillänne ja käsittelette käsillänne! Totisesti minulla on se sama kangas, jonka tarjosin tuolle miehelle - nyt se on kallisarvoinen sen hänen verensä vuodattamisen tähden. Sillä lukematon joukko olentoja valkoisissa, häntä hoitaen, tuli taivaasta ja palautti sen minulle kaikessa totuudessa, ja palkitsi minua kiittäen siitä ystävällisyydestä, jota tein hänelle, sanoen: "sinä, Plautilla, olit minulle kuuliainen maan päällä; minä olen lempeä, kun sinä siirryt täydellä vauhdilla taivaallisiin maailmoihin. Hyvin pian palaan minä palaan sinua varten, ja minä näytän sinulle sen voittamattoman kuninkaan kunnian." Ja Plautilla veti esiin sen kankaan, tahrittuna ruusunvärisellä verellä, viittansa poimuista, ja näytti sen heille. Heidät valtasi suuri pelko, ja he menivät nopeasti keisarin luokse, ja ilmoittivat hänelle, mitä he olivat nähneet ja kuulleet.

[18] Mutta kun hän kuuli tämän, hän hämmästyi kauhusta; tyrmistyneenä, suunnattomasti hämmästyneenä, hän alkoi puhumaan ja keskustelemaan siitä, mitä oli ilmoitettu filosofien ja ystävien ja valtion virkamiesten taholta, ja myös niin monta senaatin jäsentä, kuin hän sai sinne, pelossa ja sekavuudessa. Ja kun he olivat ihmettelemässä näitä asioita ​​ja kyselemässä keskenään, Paavali tuli noin yhdeksännellä hetkellä, vaikka ovet olivat suljettuina, ja seisoi keisarin edessä ja sanoi: "keisari, katso: tässä olen - Paavali, iankaikkisen ja voittamattoman kuninkaan sotilas, nyt todellakin, sinun pitäisi uskoa, että minä en ole kuollut, vaan elän minun Jumalaani varten. Mutta sinulle, raukka, on vireillä sanoinkuvaamaton pahuus ja erittäin suuri rangaistus, ei pitkän ajan kuluttua, ja iankaikkinen kadotus, koska muiden kamalien, häpeällisten tekojesi joukossa olet epäoikeudenmukaisesti vuodattanut paljon vanhurskasta verta." Ja tämän sanottuaan, hän yhtäkkiä katosi. Todellakin, Nero, tämän kuullessaan tuli sanoin kuvaamattoman kauhun valtaan ja meni enemmän tai vähemmän järjiltään; hän ei tiennyt, mitä hän olisi voinut tehdä. Mutta ystäviensä taivuttelemana, hän määräsi, että Patroklos ja Barnabas ja ne, jotka olivat kahleissa heidän kanssaan, on vapautettava, ja he saavat lähteä minne haluavat.

[19] Lopuksi Longinus, Megistus ja Akestus, aivan kuten Paavali oli neuvonut, tulivat ensimmäinen valonsäteen aikaan hänen haudalleen, ja he näkivät kaksi miestä rukoilemassa - ja Paavali seisoi heidän keskellään. Kauhuissaan tästä ihmeellisen näystä, he vapisivat ja pelkäsivät mennä yhtään lähemmäs. Tiitus ja Luukas kuitenkin palasivat omaksi itsekseen siitä rukouksen hurmoksesta, ja näkivät ne maaherrat ja sen sadanpäämiehen, jotka olivat olleet valvomassa Paavalin teloitusta, rientämässä heitä kohti; ihmispelon valtaamina, he kääntyivät pakenemaan - ja Paavali katosi heidän näkyvistään. Mutta toiset huusivat heidän peräänsä sanoen: "Siunatut Jumalan ihmiset, emme ole tulleet, niin kuin luulette, ajamaan teit takaa ja tappamaan, vaan että voisitte johdattaa meidät uskoviksi, siihen iankaikkiseen elämään, vesikasteen kautta, niin kuin se todellinen opettaja Paavali lupasi meille - hän, jonka me juuri havaitsimme seisovan ja rukoilevan teidän keskuudessanne." Ja todellakin, Tiitus ja Luukas, kun he kuulivat tämän, seisahtuivat suurella riemulla ja hengellisellä ilolla; sitten he panivat kätensä heidän päällensä, ja antoivat heille sen iankaikkisen pyhityksen merkin, ja näin, iltaan asti kestäneen paaston jälkeen heidät kastettiin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, jolle Isän kanssa, Pyhän Hengen yhteydessä, kuuluvat kunnia ja kirkkaus, voima ja valta aina ja iankaikkisesti. Amen.

Alkuperäinen: Paavalin kuolema Tuomas Leväsen sivuilla.

Apokryfikirjat pääsivu

Apokryfikirjat.com index

---

ABC - kaikki Linnunradan artikkelit aakkosjärjestyksessä