Kirkon sakramenttien pakanallinen tausta

Kielellisesti sana “sakramentti” on johdettu latinan sanasta sacramentum (salaisuus), josta hakuteokset yleensä esittelevät alkumerkityksenä vala, joka kirkollisena merkityksenä perustelematta olisi kuin itsestään selvyytenä “pyhä toimitus”. Näin esim. Facta, osa 8, s. 251, v. 1974. Latinan kielessä sana sacramentum on vastine kreikan sanalle mysterion (salaisuus). Tämä "vala" tarkoitti tarkemmin ottaen roomalaisen sotilaan lippuvalaa, mikä puolestaan oli uskollisuudenvala keisarille ja armeijalle. Vala oli luonteeltaan salaisuus, johon liitettiin maagisia voimia = mysterion eli “sakramentti”.

Alkuperältään sakramentti on kuitenkin pakanauskonnollinen rituaali. Vanhoihin mysteeriuskontoihin käytiin sisälle “sakramenttien” kautta. Näin mm. lisis-Osiris-Horus ja Mithras-kulteissa, samoin Eleusiin, Attiksen, Dionysioksen ym. palvonnassa. “Sakramentti” oli mysteeri, salaisuus, jota ei voitu kuvata sanoin, eikä sitä ollut lupa opettaa opillisin käsittein. Mysteeri yhdisti sakramentissa mysteiksi vihityt toisiinsa ja "jumaluuteen". Olennaista oli elämän täydellinen uudistuminen, jonka sai aikaan sakramentin vaikuttama kuolema ja ylösnousemus. Sakramentti oli kuljettanut vihityn pimeyden läpi valoon.. (kuin suoraan kirkkojen tunnustuskirjoista!).

Sakramentin välityksellä tultiin sisälle kaikkien maailmanvaltojen valtauskontoihin, ja kaikkien niiden ytimenä oli eri nimillä muinaisen Baabelin / Babylonian uskonnon Taivaan kuningatar-äiti-lapsikultti (Semiramis/Tammuz). Ja sellaisena se oli myös viimeisessä, Uuden Liiton alkuseurakunnan aikana vaikuttaneessa Rooman maailmanvaltakunnassa, josta se sekoitettiin kristinuskon kanssa alkuseurakunnan turmeltuessa ja enemmistön luodessa seurakunnan rinnalle kirkkolaitoksen, lopullisesti 300- luvulla jKr. Siitä lähtien myös pakanauskontoon nimeltä “kristinuskonto” on tultu sisälle kulttipapin toimittaman “sakramentti” - riitin välityksellä. Ensimmäisiä merkkejä löytyy jo toiselta vuosisadalla jKr., heti apostolien jälkeiseltä ajalta. Kristinusko ja sakramentti eivät tietenkään liity Raamatussa toisiinsa mitenkään. Näin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että Raamatussa ei ole koko sakramenttikäsitettä. Se, että Uudessa testamentissa (joitakin kertoja myös Vanhan testamentin kreikannoksessa, Septuagintassa) esiintyy kreikan mysterion (salaisuus), esimerkiksi “Kristuksen salaisuus” Ef.3:1-4, ei tietenkään merkitse mitään yhteyttä “sakramenttiin”, joka selvästi saa kaiken merkityksensä pakanallisista mysteereistä ja magiasta.

Ensimmäinen (tunnettu; pakanallinen) kristinuskon ja “sakramentin” toisiinsa liittäminen on kirjeessä, jonka keisari Trajanuksen (53-117 jKr) käskynhaltijana Bityniassa toiminut Plinius nuorempi (n.62-113 jKr) - oikeammin Gaius Plinius Caecilius Secundus - lähetti hänelle v. 112 jKr tiedustellen, mitä pitäisi tehdä kristityille, joilla on “sakramentteja”. Plinius joka oli pakana ja mysti eli osallinen (koska kuului keisarin hallintokoneistoon) pakanallisiin vihkimyksiin ja mysteerimenoihin, sakramentteihin, “näki” kristityilläkin olevan “sakramentteja”. Kirkkohistoriassa ensimmäinen merkittävä sakramenttikäsitteen ja -oppien luoja oli kirkkoisä Tertullianus (155-230 jKr). Hänen jälkeensä merkittävin opin kehittelijä oli kirkkoisä Augustinus (354-430 jKr). UT:ssa siis mysterion - sana ei esiinny koskaan niiden asiain (sikäli, kun niitä yleensä esiintyy!) yhteydessä, joita kirkkolaitos nimittää “sakramenteiksi” (katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa kaste, konfirmaatio, ehtoollinen, rippi, viimeinen voitelu, papiksi vihkiminen ja avioliitto; luterilaisessa kirkossa kaste ja ehtoollinen). Sakramentti on siis kokonaan babylonialais - roomalaisen pakanuuden keksintö!

Sakramenttien lukumäärän katolinen kirkko määräsi 7:ksi 1100-luvulla. Kaikki sakramenttiopit ja määrittelyt ovat puhtaasti kirkollisia asettamuksia ja tulkintaa - ei Raamatun. Raamattuun sacramentum - sana tuli, kun katolinen kirkko toimitti raamatun latinankielisen käännöksen, Vulgatan, v. 404 jKr. Käännöksen laati kirkkoisä Hieronymus (340-420 jKr). Vulgata määrättiin ohjeelliseksi katolisessa kirkossa Tridentin kirkolliskokouksessa v. 1546.

Martti Luther sanoo Vähässä Katekismuksessaan (luterilaisen kirkon) sakramenteista, mm.: “Kaste vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen, vapauttaa kuolemasta ja perkeleestä sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat (nämä?) Jumalan sanat ja lupaukset.” VK IV Ehtoollisesta: “...tässä sakramentissa annetaan meille synnit anteeksi, elämä ja autuus. Sillä missä syntien anteeksiantamus on, siinä on myös elämä ja autuus.” VKVI Kirkkojen “uskonvanhurskausopit” on sakramenteilla vanhurskauttamista: sakramentit vaikuttavat sen, mitä ne kuvaavat; niissä pyydetään uskomaan sakramentin vanhurskauttavaan voimaan. Uskon kohde on siis sakramentti ja sen vanhurskauttava voima. Ja se on pakanuutta, uskonnollista okkultismia ja valkoista magiaa, joka on sellaisenaan tuontitavaraa Baabelin uskonnosta. Puhutaan tosin myös “uskosta Jeesukseen”, mutta se on ehdottomasti aina “alistettu sakramentille”. Ei Jumala kahdella tavalla vanhurskauta – eikä varsinkaan Raamatulle tuntemattomilla tavoilla ! ! !

Raamatun vanhurskauttamisoppi on Jumalan Sanan ja Pyhän Hengen vaikuttamaa parannusta (kr. metanoeoo = ajatella toisin, muuttua mieleltään; katua), kääntymistä (epistrefoo = kääntyä, palata jnk luo) sekä sydämen uskoa Jeesuksen sovintovereen ja ylösnousemukseen: “Ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava Hänen Nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista”, Luuk 24:47; “...ja saavat lahjaksi vanhurskauden... uskon kautta Hänen vereensä...”, Room. 3:24,25; “...sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan...”, Room. 10:9-13. Uskon kohde on siis Jeesus, Hänen sovintoverensä ja ylösnousemuksensa. Tästä Raamatun uskonvanhurskausopista kirkot ja Augsburgin tunnustus sanovat, että se on kerettiläistä harhaoppia, koska siinä väitetään Jumalan toimivan ilman sakramentin aineellisen välikappaleen ja kirkon viran mysteerion yhteistoimintaa. Sen uskottomuuden (haureuden), josta johtuen Suuri Babylon on Portto, perusolemus onkin juuri siinä, että Jumalan Sanalla Hengestä syntyvä seurakunta ja siihen perustuva hengellinen todellisuus on siinä korvattu valheellisella (sakramenttien) väärennöksellä, jonka seurauksena Jumalan seurakunnaksi väitetty onkin todellisuudessa Antikristuksen kirkko. Raamatun ilmoittamassa Jumalan järjestyksessä ei ole mitään sakramentteja, jotka välittäisivät Jumalan armoa ja anteeksiantamusta. Ei ole myöskään mitään papinvirkaa (ylipäätään) eikä myöskään virkaa, joka olisi asetettu hoitamaan joitakin sakramentteja.

Jumalalla on Uudessa Liitossa vain “pyhä papisto”, uudestisyntyneiden ihmisten muodostama “Jumalan kansa”, joka on kutsuttu tästä maailmasta ulos, julistamaan Hänen evankeliumiaan, joka on pimeydestä kutsunut meidät ihmeelliseen valkeuteensa, lPiet. 1:1-3, 22,23; 2:9,10. Tällä papistolla on kyllä eri palvelustehtäviä, mutta ei lihan mukaista virka-asemaa, eikä “sakramentteja” hoidettavanaan. Ja koska Jumalalla ei ole mitään sakramentteja, jotka luovat kirkon, ei Jumalalla tietenkään ole myöskään mitään kirkkoa. “Kristuksen kirkko” jota mieluusti viljellään, on puhtaasti porton keksintöä. Raamatun Kristuksella ei ole tässä maailmassa ensinkään mitään kirkkoa, joka olisi jotenkin “Herralle kuuluva “ja jota Hän rakentaisi.

Kirkko- sana ja -käsite eivät myöskään kuuluneet Jeesuksen ja apostolien sanavarastoon. Viimeksi mainitun osoittavat myös monet tunnetut teologit (niin. Gunnar Westin, Uppsalan yliopiston kirkkohistorian prof, 1975, s.10; Martti Simojoki, arkkipiispa, 1968, s.10; Osmo Tiililä, systemaattisen teol. prof., 1962, s.71; Mauri Larkio, teol.tri, 1975 s. 105 1,1052. Kirjallisuusviittaukset takasivulla). Kirkko- sanan todellinen alkujuuri onkin aivan muualla kuin Raamatun kielessä ja Uuden Testamentin kreikassa. Kirkko- sanan varhaisin alkujuuri on puhtaasti pakanallinen kelttiläinen kirch, mikä tarkoitti alkuaan piirissä, kehässä tapahtuvaa pakanallista veri rituaalia (vrt, esim. saksan kielen kirche - kirkko, ja engl. church - kirkko). Uudessa testamentissa kahdesti esiintyvä adjektiivi kyriakos (l Kr 11:20 kyriakon, “Herran (ateria)”; ja Ilm 1:10 kyriakee, “Herran (päivä”), ei muodosta vähäisintäkään perustetta vääntää siitä seurakunnan (ekklesia) “nimeksi” kirkko!

Kirkko- sanan liittäminen Uuden testamentin kreikankielen kyriakos- sanaan onkin nähtävissä selkeästi kirkollisen teologian läpinäkyväksi yritykseksi valheellisesti hengellistää kirkko- sana, koettaa saada se näyttämään raamatulliselta ja peittää sen pakanallinen tausta. “Kirkko” = “herralle kuuluva”, niin kuin se mieluusti yleensä “käännetään”, on kyllä erittäin käyttökelpoinen termi siihen käyttöön mihin se on synnytetty, eli siihen, että kääntymättömät ihmiset, jotka eivät ole koskaan tulleet uloskutsutuiksi tämän maailman pakanuudesta, julistelevat toisiaan sakramentti - riitillä “herralle kuuluviksi”. Tätä käyttökelpoisuutta on nyt sitten koetettu entisestään lisätä näinä “viimeisinä aikoina”, kun suuren uskonnollisen porton, maailmankirkon, rakentaminen tarvitsee “raamatullista” tukea kirkko- käsitteelle. Raamattuja on ryhdytty väärentämään tästäkin kohdasta tunkemalla sinne seurakunta- sanan (ekklesia) paikalle röyhkeästi “kirkko”. Ruotsissa -81 (församling/kyrka), Suomessa -92 (Mt 16:18; Apt 9:31 sekä väliotsikoissa E17 Kol), Englannissa (church) jo 1611 (King James). Tätä ei voi selittää sillä, että monien kielten (mm. engl., ranska, ven.) sama sana merkitsee sekä kirkkoa että seurakuntaa, koska näillä kielillä on kyllä sanat ilmaista seurakunta ilman “kirkkoa” VT:n puolella. Ja kun Raamatun alkukieliä (heprea ja kreikka) käännellään toisikseen, on sama sana (qahal / ekklesia) aivan ongelmitta seurakuntaa tarkoittavana sekä VT:n että UT:n puolella. Eli kysymys on siis nimenomaan teologisesti tarkoitushakuisesti tuotetusta sanasta ja käsitteestä. Niiden kielten (yl. ns. romaani set k.), joissa seurakuntaa / kirkkoa tarkoittava sana johtuu Raamatun (kreikan) ekkleesiasta, kuten esim. lat. ranska ja espanja, on sanalle annettu vähitellen kirkko- sanan käsitesisältö; niiden kielten (esim. germaaniset kielet) kohdalla, joissa sana ei johdu Raamatun ekkleesiasta, vaan pakanallisesta sanasta kirch, on pakanuus tuottanut Raamatulle vieraat, sekä kirkko- sanan, että – käsitteen. Evankeliumin Sanalla (mielenmuutoksen ja Herran puoleen kääntymisen kautta) maailmasta uloskutsuttu seurakunta on kiusallisesti täysin yhteen sopimaton sen kokemustodellisuuden kanssa, mikä kääntymättömällä pakanalla on. Sen sijaan se, että “minut on - niin kuin muutkin – ilman omaa tietoisuuttani toisten toimesta tehty “herralle kuuluvaksi”, toimii erinomaisesti! Jumala on kuitenkin puhunut Sanansa ihmiselle siten, että kannanotto on kunkin ihmisen asia. Jokainen vastaa itse Jumalalle. Ei Jumala ole mikään pelle niin, että “yksin uskosta - yksin armosta” sulkisi kokonaan tapahtumien ulkopuolelle sen, jota asia koskee: “..Minä olen sinut nimeltä kutsunut”... “tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen”… Eikä tämä ole mitään omilla teoilla vanhurskautumisen oppia, vaan Jumalan edellyttämä ihmisen myönteinen vastaus Jumalan tekemään kutsuun ja lahjavanhurskauden tarjoukseen. Jumalalla on tässä maailmassa seurakunta, joka on maailmasta uloskutsuttu (ekklesia, ek = ulos; kaleoo = kutsua), kun se on Jumalan Sanan mukaisesti tehnyt parannuksen, muuttunut mieleltään ja kääntynyt Jeesuksen sovintovereen turvaten Jumalan puoleen, avuksi huutaen Herran nimeä. Näin seurakuntaan kuuluvat ovat saaneet syntinsä anteeksi (Lk 24:45-48; Apt 2:21,37-39; 3:19; 26: 17,18; Ilm 5:9; 7: 13-15).

Ja sillä kansalla, joka on osallinen Kristuksesta, on Jumalalliset hedelmät, joista se tunnetaan (Mt 7:13-23; Gal 5:22).

Aivan erityisen huomionarvoinen asia, kun koetamme nähdä .Jumalan seurakunnan, ja Antikristuksen kirkon eroa, on tässä se, että seurakunnan kohdalla toteutuu tämä: “Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta…”

Rakkaus ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa..” (Rm 5:5; 13:10); ja: “Katsokaa minkä kaltaisen rakkauden Isä on meille antanut, että meitä kutsuttaisiin (alkuteksti) Jumalan lapsiksi.” 1Jh 3:1.

Vastaavasti Porton teot ovat yhtä ilmeiset: “Suuri Babylon, maan porttojen ja kauhistuksien äiti Ja minä näin sen naisen olevan juovuksissa pyhien verestä ja Jeesuksen todistajain verestä... ” (Ilm 17:1-6; 18:23,24). Portto harjoittaa haureutta maan kuninkaiden kanssa ja sillä on “valkeuden enkelinäkin” herransa (se on: Perkeleen) teot / hedelmät.

Kirkkolaitos on eri historiallisten lähteiden mukaan tappanut 30-60 miljoonaa, ihmistä, harjoittaessaan haureutta maan kuninkaiden kanssa.

Tapetuista suuri joukko on ollut Jeesuksen todistajia.

Meidän saksalaisessa uskosta puhdistamisen perinteeseen nojaavassa kouluopetuksessa (pyhäkoulu, oppivelv.koulu, rippikouluja yliopisto) tämä on perinteisesti laitettu yleensä pelkästään katolisen kirkon tiliin. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki keskeiset niin sanotut. “uskonpuhdistuksen” isät menettelivät täsmälleen samoin. Luther, Melancthon, Zwingli ja Calvin vaativat Raamatun opettaman uskovien kasteen ottaneiden ja sitä opettavien tappamista. Ja niin totisesti tehtiin – Jumalan kunniaksi!

Teloitustapoina yleisimmin polttorovio, miekka ja hukuttaminen. “Niin ei tee yksikään, jolla on jäännöskään Hengestä!”

Tänä päivänä ovat asiat niin pitkällä, että lisääntyvästi opetetaan noiden murhaajien olleenkin (ja olevan) kristittyjä, ja murhattujen olleen harhaoppisia pakanoita. Jeesuksen ja apostolien opetukset hedelmistä tuntemisesta ovat kuitenkin edelleen voimassa (Mt 7:12-21; Gal 5:19-22 -huomaa j. 21 alkuteksti myös “murhat”). Ja, kiitos Jumalalle, voimassa ovat myös Jeesuksen Sanat “..Minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita”, Mt 16:18. -“Amen, tule Herra Jeesus!”

Kirkkolaitos-instituutio on Pyhien Kirjoitusten ja muun historiatiedon valossa kiistattomasti pakanuuden tuottama valheellinen väärennös Raamatun tarkoittamasta Jumalan seurakunnasta. Se on luonut itse itsensä ja korvannut Jumalan Sanan järjestyksen itse sepittämillään opeilla. Sen keskeiset perustukset ovat pakanallisissa Sakramentti - riiteissä ja se myös kutsuu itseään johdonmukaisesti pakanallisella nimellä.

Etymologia eli se, mistä jokin sana on muodostunut, ei tietysti ole sama asia, kuin sanan merkitys tänä päivänä, mutta kiistaton tosiasia on, että sekä Sakramentti- että Kirkko- sanojen alkumerkitykset ovat syvästi pakanallisia ja demonisia.

Ne ovat Raamatulle tuntemattomia sanoja ja käsitteitä, eikä niiden sisältö tänäkään päivänä ole irrallaan niiden pakanallisista alkumerkityksistä, vaan ne ovat yhä edelleenkin, itse asiassa hämmästyttävänkin suorassa, yhteydessä alkuperäänsä.

Vuosisadat ja tuhannetkin ovat vierineet, mutta merkillisen uskollisesti noiden sanojen ja käsitteiden sisältö on pysynyt alkuperälleen uskollisena ja pakanallisena. Asia ei muutu sillä, että noita valjaita on - enemmän taikka vähemmän - vetämässä myös Jumalan Hengestä syntynyttä kansaa.

Ps. Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että esitetyllä “sakramentti”- ja “kirkko”- käsitteiden tarkastelulla ei suinkaan tarkoiteta, että kaikki kirkkojen jäsenet olisivat kääntymättömiä, vanhurskauttamattomia ja uudestisyntymättömiä pakanoita.

Mutta sitä sillä kyllä tarkoitetaan sitä, että ne heistä jotka ovat vanhurskautettuja, heitä ei ole vanhurskautettu kirkon pakanallisilla sakramentti- mysteereillä, vaan tässä tarkastelussa viitatulla Jumalan tavalla. Samoin tarkoitetaan, että yhdelläkään uskovalla ei tulisi olla mitään osallisuutta noihin pimeyden hedelmättömiin tekoihin.

Suosittelen kaikille luettavaksi kirjaa nimeltään: ”Kirkkolaitosinstituution peruspylväät ja pelastuksen tie”

Kirjaa saatavana jaettavaksi osoitteesta:
Pentti Heiska
Lehmäjoentie 5
61440 Untamala
pentti.heiska@netikka.fi ””

Näin siis Pentti Heiska edellä.

Linkkejä

Sakramentin pakanallinen tausta, Petri Paavola

ABC - kaikki Linnunradan artikkelit aakkosjärjestyksessä