Pelastusvarmuus

VOINKO OLLA VARMA PELASTUKSESTANI? Paavo Ruotsalaisen ja Martti Lutherin tuntoja. Hyvinkää, Vanha kirkko 10.09.2003, Olavi Peltola.

Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki...

Voimmeko rauhallisella mielellä ajatella iankaikkista elämää ja Jumalan tuomioistuimen eteen joutumista? Miten meidän kunkin käy, jos tänään olemmekin rajalla, sillä viimeisellä veräjällä? Olemmeko varmoja pelastumisestamme?

Uskallammeko omistaa itsellemme seuraavat Raamatun sanat: ”Ei Jumala ole määrännyt meitä vihaan, vaan saamaan pelastuksen Kristuksen kautta” 1.Tess 5:9. ”Hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta” Room 5:9. ”Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” Room 8:1.”Niin, lapseni, pysykää Kristuksessa, jotta hänen ilmestyessään voimme astua rohkeasti esiin emmekä joudu häveten väistymään hänen luotaan, kun hän saapuu” 1 Joh 2:28. Olemmeko varmoja siitä, ettemme joudu häpeään!

Voiko mikään olla ihmisenä olemisessa riemullisempaa kuin varmuus pelastumisesta, varmuus siitä, että olemme Jumalan lapsia, olemme Jumalan valtakunnan jäseniä ja olemme matkalla taivaaseen. Miten rohkeasti Paavali kirjoittikaan kirjeensä lukijoille: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen” Gal.3:26. ”Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ’Abba! Isä!’ Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta” Gal.4:6-7.

Kamppailu pelastusvarmuudesta

Monen korvissa kuitenkin kaikuvat Raamatun vakavat varoitukset: ”Joka luulee seisovansa katsokoon, ettei lankea” 1 Kor 10:12. ”Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee” 1 Kor 8:2. ”Jos joku luulee jotakin olevansa, vaikka ei ole mitään, niin hän pettää itsensä” Gal 6:3. Luulee, luulee, luulee – etten vain luulisi pelastuvani? ”Ne katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot. älä silti ole ylimielinen, vaan pelkää!” Room 11:20. Siksi ”tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle. Ettekö huomaa, että Jeesus Kristus on teidän keskellänne?” 2 Kor 13:5.

Kaiken lisäksi olemme jo oppineet kuinka totta onkaan Raamatun sana: ”Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?” Jer 17:9. Siksi emme pääse irti Psalmin rukouksesta: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle Ps 139:23-24. Miten Paavali sanoikaan: ”Etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi” 1 Kor 9:27. Onko pelastusvarmuus sittenkin hengellistä röyhkeyttä?

Miten vakavasti ja terävästi uskonpuhdistaja kirjoittaakaan: "Eniten minua surettaa, että ihmiset niin äkkiä lähtevät näin naurettavien typeryyksien mukaan ja näin helposti kääntyvät pois totuudesta. Perisynnin turmelema ja tuhoama ihmisluonto on kohtuuttoman taipuvainen syntiä tekemään. se ei välitä synnistä eikä usko Jumalan vihastuvan siitä kovin vakavasti eikä rankaisevan siitä ankarasti. Siksi ihminen vaeltaa eräänlaisessa kauheassa väärässä varmuudessa ja Jumalan halveksimisessa. Tämän minä joudun syvällä surulla näkemän meidän aikanamme. Nämä kammottavat hirviöt, väärä varmuus ja omiin voimiin luottaminen ovat niin valtavat, ettei niitä ole mahdollista kylliksi sekoittaa ja iskeä rikki. Teitpä niille mitä tahansa, saat kuitenkin aikaan vain vähän. Siinä määrin on koko tämä luonto turmeltu ja perisynti tunkeutunut ihmisiin."

Roseniuksen testamentti

Luin Aapeli Saarisalon kirjoittamaa C.O. Roseniuksen elämänkertaa. Tuo hurskas ruotsalainen saarnamies oli saanut halvauskohtauksen vähän yli 50-vuotiaana. Vähän toivuttuaan sairaalassa hän saneli tyttärelleen muutamia sanoja, jotka hänen toivomuksensa mukaan piti hänen kuolemansa jälkeen lähettää läheisten ystävien luettavaksi.

Hän saneli mm: ”Minulla ehkä pian oli edessä lähteminen kaiken maailman tietä. Se tuntui aluksi oudolta, mutta kuitenkin tunsin samalla iloa sen tähden, että minulla jo kauan oli ollut luottamuksellinen suhde Herraan. Olin lähdössä vanhastaan tuntemani Herran ja Vapahtajan luo.

Pian ilmestyi kuitenkin sisäisten silmieni eteen koko joukko syytöksiä. Monet syntini ja vajavuuteni, jotka ovat syynä siihen viheliäisyyden pohjavireeseen, joka on nähtävissä kaikissa kirjoituksissani, nousivat minua vastaan.

Sain kuitenkin uudestaan lohdutuksen. Eteeni nousi koko se suuri joukko veriuhreja, tuo punainen lanka, joka käy läpi vanhan liiton ajan ja joka viittasi uhrisovitukseen esikuvana suuresta, ajan täyttyessä esiin tuodusta uhrista, Jeesuksesta Kristuksesta. Hän oli tullut maailmaan syntisiä pelastamaan. Jos Jumala nyt minun syntieni tähden hylkäisi minut, silloin hänen pitäisi ensin hylätä tuo suuri lunnasraha - ja sitä hän ei voi tehdä.

Mutta nyt nousi esiin uusi kysymys. Onko minun uskoni tähän lunnasrahaan oikeaa lajia? Ehkä olen pettänyt itseäni väärällä uskolla? Tämä kysymys näytti hetken vievän minulta kaiken lohdun…”

Mitä on pelastava usko?

Tuo Roseniuksen kysymys on järkyttävä. Miten hän saattoi kysyä, että onko uskoni Jeesuksen lunastustyöhön oikeaa lajia? Siis onko se usko, joka minulla on autuuttavaa uskoa, onko se oikeaa uskoa Kristukseen? Onko iäinen kohtaloni sittenkin vain minun uskoni varassa?

Olin muutama vuosi sitten erään vanhan uskovan ystäväni kuolinvuoteen äärellä. Keskustelimme uskosta. Keskustelussa ystäväni jälleen kerran sanoi, ettei hän voinut olla varma siitä, oliko hänen uskonsa oikeaa ja elävää uskoa, oliko hänellä koettavaa ja tunnettavaa uskoa. Hetkittäin hän tunsi, ettei sellaista elävää uskoa ollut hänelle annettu. "Olen aina ollut jalat maassa enkä ole voinut yhtyä yhtä tunnepitoiseen uskoon kuin muut". Hän oli käytännön ihminen, joka halusi ja palveli käsillään! Silloin ei aina ollut helppo katsella joittenkin uskovien niin suloiselta ja viihteelliseltä näyttävää uskoa! Hän koki itsensä alamittaiseksi. Hänkin mielellään omistaisi iloisen ja valoisan uskon. Mutta sitten hän jatkoi: "Kai syynä on se, että on niin ylpeä ihminen. Tämä on ylpeän ihmisen valitusta".

Siinä jälleen tuo kipeä kysymys uskostani ja uskoni laadusta. Helppoina elämän päivinä tuolla kysymyksellä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Kaikki on niin selvää, koska tuntuu niin hyvältä. Mutta sitten tulevat kiusausten ja pimeyden ajat. Silloin asiat näkyvät aivan toisessa valossa. Syyllisyys ryntää esiin.

Riittääkö pelkkä, ns. kylmä toteamus, pelkkä totenapitäminen, kun minulle oikein vakuuttamalla vakuutetaan, niin uskon vakuuttavaan auktoriteettiin ja hyväksyn, mitä vakuutetaan. Siinäkö kaikki?

Mitä on kuollut usko, luulousko ja pääntietousko?

Eräs ystävä kirjoittaa kirjeessään: "Näissä sisäisissä rytinöissä olen lukuisat kerrat pettyneenä huhuillut Jumalaa. Olen voipuneena uikuttanut, mutta välillä nyrkkiä puiden sähissyt. Joskus olen vakaasti päättänyt olla ikinä enää puhumatta hänelle sanaakaan. Kaikki tämä siksi, kun Jumala vaikuttaa niin auttamattoman poissaolevalta. Kunnon luterilaisena osaan tuon läksyn opetella luottamaan sanaan, ei tunteisiin. Mutta jollain sydämen tasollahan se sanakin pitäisi vastaanottaa, jotta se edes hipaisisi minua. Missä vika, jos mikään minussa ei värähdäkään Raamatun armoa toitottavan sanan äärellä. Toki ohikiitävän hetken ajan tavoitankin tämän poissaolevankin niin äärettömän läsnäolevan Jumalan todellisuuden, mutta seuraavassa käänteessä kaikki taas hajoaa Jokisen eväitten tavoin. Niin olen taas täynnä vain tätä omaa sotkuista, vammaista itseäni. Vähäuskoisuuttaniko, itseeni tuijottamistako? Varmasti kumpaakin, minkäs teen. Haluaisin uskoa ja imeä sanan valoa nuhruisen hämärään sisimpääni, mutta olen vanki. Minkä vanki?”

Siis onko oikein, kun toistan itseeni soveltaen ja minä muotoon käännettynä seuraavia Jes 53:5 sanoja: ”Minun rikkomukseni olivat hänet lävistäneet ja minun pahat tekoni hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta minulla olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla minä olen parantunut.” Saanko todella uskoa tälläkin hetkellä, että Jeesuksen haavojen hinnalla olen parantunut eli pelastunut?

Onko se oikeaa ja pelastavaa uskoa, jos nyt tämmöisenäni omistan itselleni samalla tavoin lukien Joh 3:16 sanat? ”Sillä niin on Jumala minua rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, etten minäkään, joka häneen uskon, hukkuisi, vaan minulla olisi iankaikkinen elämä” Joh 3:16.

Niin mutta jälkimmäisessä on tuo pelottavalta tuntuva edellytys: USKO. Entä, jos minulla ei tällä hetkellä ole tuota vaadittavaa uskoa? Kelpaako se usko, joka minulla on, todella Jumalan edessä? Entä, jos uskoni onkin vain luulottelua ja jotenkin väärää ja valheellista? Ja se paljastuu minulle vasta rajan tuolla puolen!

Paavali kirjoitti itsestään rohkeasti: ”Minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” Gal 2:20. Eikö minulla olekaan oikeutta omistaa näitä Paavalin sanoja itselleni?

Paavo Ruotsalaisen tapaus

Otan uuden näkökulman asiaan. Yritän selvittää sitä Paavo Ruotsalaisen elämästä otetulla kuvauksella. Paavo Ruotsalalaisen käynti 22-vuotiaana Jyväskylässä seppä Jaakko Högmanin luona muodostui käännekohdaksi Paavon elämässä. Vielä vanhoilla päivillään hän sitä muisteli ja kertoi, miten asiat hänelle silloin selvisivät. Hän jopa saattoi sanoa, ettei hänen sen koommin ole tarvinnut kysyä keneltäkään neuvoa sielun asiassa, mutta on yhdelle ja toiselle oli neuvon antanut.

Mitä Paavolle selvisi sepän luona? Mikä oli sepän neuvo? Paavo on kertonut ensin sepälle omasta tilastaan, miten hän on tehnyt työtä 16 vuotta lain alla, lukenut ahkerasti Raamattua, nähnyt kyllä sieltä, että Vapahtaja on hänetkin lunastanut, mutta hän ei ole vaan saanut armoa, ei sielun lepoa eikä rauhaa, vaikka kuinka on yrittänyt, tehnyt vaikka mitä sen hyväksi: ”Minä en saa armoa. Minun täytyy olla Jumalan vihan alla. Minä joudun helvettiin.” Tämän kuultuaan seppä oli naurahtanut, vienyt Paavon pirttiin ja avannut ”vissin” paikan Kalliit Hunajan pisarat kirjasta (kts. tämän sivun loppuun), kehottanut sitä katselemaan ja sitten sanonut hänelle. "Yksi sinulta, poika parka, puuttuu ja yhden myötä kaikki.”

Mikä oli se ”yksi” joka Paavolta puuttui? Kristuksen sisällinen tunteminenko? Näin se on tähän asti yleensä käsitetty, mutta tämä on väärinkäsitys ja perustuu siihen, että lause on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään. Toki Paavolta puuttui myös Kristuksen sisällinen tunteminen, mutta se oli vain seurausta siitä, että se yksi puuttui.

”Yksi” joka Paavolta puuttui, selviää, kun tämä irrallinen lause sijoitetaan alkuperäisen tilanteeseen sepän luona.

Hunajan pisaroista löytyy tämä tietty, ”vissi” paikka, josta heti selviää, mikä on se ”yksi”, joka Paavolta puuttui. Nykyisen käännöksen mukaan tämä kohta kuuluu näin: ”Sinulla voi olla monta hyvää puolta, mutta kuitenkin voi puuttua yksi, joka voi saada sinut menemään murheellisena pois Kristuksen luota. Et milloinkaan ole myynyt kaikkea, mitä sinulla on, et milloinkaan ole luopunut omasta vanhurskaudestasi” (Thomas Wilcox: Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta). Tässä viitataan Uuden testamentin kertomukseen rikkaasta miehestä, joka oli noudattanut kaikki käskyjä nuoruudestaan saakka – aivan kuten Paavo – mutta jolle Jeesus sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu, mene ja myy kaikki mitä sinulla on” Mark 10:21.

Se yksi, joka Paavolta puuttui oli se, ettei hän ollut “myynyt kaikkea”, luopunut kaikesta omastaan, omista ponnisteluistaan ja yrityksistään kelvata Jumalalle, oman vanhurskauden pystyttämisestä. Juuri tässä yrittämisessään hän oli mennyt Kristuksesta poispäin sen sijaan, että olisi - pannen sivuun kaiken omansa, omasta riisuttuna - mennyt joka päivä Armahtajan, Kristuksen luo, häneltä kaiken saamaan.

“Yksi sinulta puuttuu...” ei siis olekaan mikään sepän Paavolle antama neuvo pyrkiä kaiken yrittämisen jälkeen vielä siihen yhteen mitä puuttuu: Kristuksen sisälliseen tuntemiseen. Vaikea muuten kuvitella, että tällaisella neuvolla olisi ollut Paavoon niin vapauttava vaikutus, kuin mitä siitä kerrotaan, että Paavo hyppeli sepän edessä niin kuin peura ilosta.

Yksin armosta!

Sepän kuuluisa lause onkin diagnoosi Paavon oman vanhurskauden alle nääntyneestä tilasta. Vasta sen jälkeen seppä alkoi selittää Paavolle, miten syntinen tulee vanhurskaaksi yksin armosta ilman lain tekoja ja miten ensimmäinen ja jokapäiväinen parannus on sisällöltään tykökäymistä Armahtajan luo kaikesta omastaan riisuttuna. Tässä Kristus itse antaa tuttavan armon. Silloin Paavolle selvisi kaikki (Pentti Simojoki, Kotimaa 1.11.1985).

Tapani Ruokanen kirjassaan Paavo Ruotsalaisesta tulkitsee tuota keskustelua niin, että Paavo oivalsi siinä, että hänen koko siihenastinen uskonkilvoitus oli ollut vain esteenä armon vastaanottamiselle. "Raamatun lukeminen ja hurmoksellisiin kokouksiin osallistuminen oli ’rikkautta’ eli uskonnollisuutta, joka esti näkemästä omaa sisintään paljaana ja esti samalla kohtaamasta Jumalaa persoonallisuuden syvimmällä tasolla. Yksi joka puuttui oli luopuminen oman minän kaikkivallasta." "Uskonnolliset tunteet, hurmos... koskettivat vain ihmisen pintaa ja olivat pahimmassa tapauksessa pelkkää aistien viihdytystä." "Paavo ymmärsi sepän luona ensimmäistä kertaa, että ihminen voi olla yhtä aikaa täysin avoin ja rehellinen itselleen ja siitä huolimatta kohdata myös Jumalan. Paavo menetti pinnallisen ja hurskastelevan uskonnollisuuden, joka oli estänyt häntä näkemästä armollista Jumalaa. Ihmisen rakentama oppi ja hänen uskonnolliset tunteensa voivat peittää elävän Jumalan." Syntisen täytyy siis uskaltaa olla Herran edessä sitä mitä hän todellisuudessa on, jumalaton, eksynyt, kirottu, langennut.

Millä tavoin armo kirkastui Paavo Ruotsalaiselle sepän luona? Seppä Högman selvitti kuinka ihminen vanhurskautetaan sulasta armosta ilman mitään ihmisansiota. Syntinen kelpasikin Jumalalle ilman omaa ansioita ja se on ihmeitten ihme. Paavo sai vakuutuksen, että Jumalan Pojan veri puhdistaa hänetkin kaikesta synnistä. Siksi hän osasi myöhemmin neuvoa ahdistuneita: Minä neuvon teille lyhytkäisen tien, jos se teille kelpoo: kaikki ne omantunnon kanteet, jotka teidän päällä ovat seisoneet, niin hyvin taudin hourauksissa, kuin selvänä ollessa, ne työnnä sen persoonan eteen, joka ristin päällä huusi viimeisillä hetkillä: 'Nyt on kaikki täytetty'. Mikä on täytetty? Jona päivänä se suurin syntinen tuloo hänen tykönsä ei pidä hänen syntiänsä muistettaman, enemmän kuin ryövärin ristin päällä ollessa.

Paavo Ruotsalainen piti näin hänelle selvinnyttä totuutta uskonvanhurskaudesta ja Kristuksen ansiosta ratkaisevina. Kristus ja usko häneen muodostivat hänen oppinsa ytimen, samoin kuin vanhurskauttaminen hänen autuudenjärjestyksensä keskipisteen. Mutta tämä "vanhurskauttamisoppi oli hänelle elävää elämää" (Olavi Tarvainen). "Paavon kristillisyydenkäsityksen perustana on vanhurskauttaminen, 'jumalattoman vanhurskaaksi tekeminen ilman lain töitä', mutta sen käytäntöön soveltaminen ei ole suinkaan yksinkertainen ja yksiselitteinen asia" (Tarvainen). Niilo Kustaa Malmberg tilitti omaa suhdettaan Paavoon vuonna 1850: "Hän on tehnyt minulle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi toiselle tehdä. Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi" (Tapani Ruokanen).

Mitä on tulla riisutuksi pois kaikesta omasta?

Mitä on panna syrjään omavanhurskaus? Mitä on luopua kaikesta omasta, omista ponnisteluista ja yrityksistä kelvata Jumalalle? Osaanko sellaista? Onko sittenkin kaiken esteenä, etten osaa tehdä tai olla tekemättä jotain? Jokin vaatimusko on sittenkin ensin täytettävä? Nyt se onkin kaikesta omasta riisutuksi tulemisen vaatimus. Mutta enhän minä sellaiseen pysty! Voiko ”kaikesta omasta luopumisesta” tulla minulle ylivoimainen lain vaatimus? Voiko toiset uskovat sanoa minulle, että minä en ole siinä ja siinä asiassa luopunut kaikesta ja siksi ei ole ihme, ettei minulla ole pelastusvarmuutta tai että nykyinen varmuus on väärää?

Onko kaikesta omasta pois riisutuksi tuleminen samaa kuin hengen köyhyys? Jos näin on, silloin Roseniuksen laulu osuu ytimeen: älköön sydämestäni väistykö terveellinen tuska, hengen köyhyys (vik ej från mitt hjärta, hälsosame smärta, andens fattigdom). Juuri tuskallisena koettu hengen köyhyys pakottaa elämään yksin armosta. Ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta. Mutta sitten tuleekin toinen ongelma. Jumalan sydämellä oleva armo tuntuu aivan liian suurelta lahjalta ja niin ollaan tilanteessa, jota Erkki Leminen kuvaa hyvin: "Ihmiset - myös uskovat - ovat perusluonteeltaan ja lapsesta asti kuulemansa lainomaisen julistuksen tähden siinä määrin lain alla, että he eivät rohkene uskoa noin suuren armon ja vapauden voivan olla totta. Kuullessaan evankeliumia he voivat ilahtua pieneksi hetkeksi, kuin valon välähdyksen nähneinä, mutta sitten laki ja lainomaisen julistuksen kuunteleminen valtaavat heidän mielensä. Evankeliumin julistajaa epäillään 'löysäläiseksi' ja hänet torjutaan".

Tartu kiinni Raamatun armolupauksiin

Sen sijaan, että korostaisin omavanhurskauden syrjään panemista, kaikesta omasta luopumista, haluankin osoittaa vain Kristuksen suuntaan ja kehottaa itseäni ja toisia tarttumaan Raamatun armon lupaukseen. Jeesukseen Kristukseen saa katsoa ja huutaa häntä avukseen, vaikka ei osaa luopua kaikesta eikä ole päässyt irti omavanhurskaudesta! Saan muinaisen sairaan pojan isän tavoin huutaa: "Minä uskon; auta minun epäuskoani" Mark 9:24.

Joka tapauksessa tällä hetkellä Jumalan armo Kristuksessa ja syntiemme anteeksiantamus Jeesuksen sovituskuoleman tähden on tosiasia Jumalan, Isän sydämellä. Se on valmiina. Siihen armoon saan luottaa koko sielustani ja voimastani oli minulla siitä joitakin kokemuksia tai ei ollut. Olin luopunut omasta vanhurskaudestani tai en ollut. Jumalan pelastavat teot Kristuksessa ovat tapahtuneet minun ulkopuolellani minun hyväkseni ja minä saan turvata ja luotaa niihin tälläkin hetkellä tuntui miltä tuntui tai oli tuntumatta. Armo minun ulkopuolellani pelastaa. Armon vaikutukset minun omassa sydämessäni taas ovat alati muuttuvia. Niiden varaan en voi rakentaa varmuutta pelastumisestani.

Ei edes uskoni aitous ole perusta, jonka varaan voisin rakentaa pelastusvarmuuteni. Minä vain luotan sanaan sekavalla uskollani ja puolinaisella luottamuksellani. En voi vedota uskooni. En kykene kaivamaan uskoani esiin ja sitä näyttämään Herralle. Voin vain opetella katsomaan siihen suuntaan, jossa on Herran lupauksen sana, huutamaan Herraa avukseni ja luottamaan siihen, että hän löytää minun haparoivan katseeni ja hän kuulee ja vastaa. ”Joka on luonut korvan, hänkö ei kuulisi. Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?” Ps 94:9

Tarjoaako todella Jumala kaikille maailman ihmiselle välittömästi tässä ja nyt armonsa ja anteeksiantamuksensa Poikansa sovituskuoleman tähden? Voiko olla mahdollista, että kuka tahansa missä tahansa ja koska tahansa saa ottaa vastaan Jumalan lahjana iankaikkisen elämän Jeesuksen Golgatalla tehdyn sovitusteon takia? Voiko hänen pelastuslahjansa olla yhtä ilmaista ja yhtä lähellä olevaa kuin se ilma, jota jokainen meistäkin tälläkin hetkellä hengittää?

Eikö todellakaan ihmisiltä vaadita mitään ominaisuuksia, kykyjä, ponnisteluja, ei mitään heissä itsessään olevia edellytyksiä armon lahjan vastaanottamiseksi? Saako siihen vain tarttua, kun se tulee kohti korvan kautta sanana ja saako siitä pitää kiinni juuri sellaisena kuin sen kuulee?

Toistan muutaman kohdan Raamatusta: ”Opetuslapset uskoivat Raamatun ja sen sanan, jonka Jeesus oli sanonut” Joh 2:22. ”Mies uskoi sanan, jonka Jeesus sanoi hänelle ja meni” Joh 4:50. ”Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat” Joh 20:29. ”Nämä ovat kirjoitetut, että tekin uskoisitte” Joh 20:30. ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut” Apt 16:31. ”Joka ei töitä tee, vaan uskoo hänen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” Room 4:5. ”Ei yksikään, joka uskoo häneen joudu häpeään” Room 10:11.

Aikoinaan Urho Muroma kirjoitti: ”En tiedä toista Jeesuksen sanaa, joka olisi ollut minulle siinä määrin apuna elämän kilvoituksessa ja ahdistuksessa kuin sana: Sitä joka minun luokseni tulee, minä en heitä ulos. Sen sanan turvassa uskallan olla heikko, vaivainen, syntinen ja kuollakin. Kun ei enää itsessään näe mitään muuta kuin syntiä, sydämen syntiä, hengen syntiä, helmasyntien kiusaa – mitä valvovammalla tunnolla sitä elää, sitä enemmän syntiä itsessään näkee - niin kuinka autuasta onkaan, kun saa kaiken tämän joka päivä viedä Herran armoistuimen eteen ja uskoa, että Herran armo on sittenkin suurempi kuin minun syntimääräni. Juuri tämä alituinen tykökäyminen Herran kasvojen eteen on armosta elävän kristityn tuntomerkki.”

Mitä usko on?

Usko itsessään on tavalla tai toisella kaiken meidän ansiomme, kykymme, voimamme kieltämistä. Se, joka uskoo Kristukseen, tunnustaa itse olevansa jumalaton, kadotettu, neuvoton. Olen tyhjä ja voimaton. Siksi usko on täysin ihmisen omia ansioita vailla, mutta se saattaa Kristuksen kuoleman ansion osallisuuteen. "Mitä usko on? Usko itsessään on kaiken meidän ansiomme kieltämistä, sillä se, joka uskoo Kristukseen, tunnustaa itse olevansa jumalaton, kadotettu, neuvoton ja omistavansa siksi Jumalan vanhurskauden "lain täyttymyksen" Kristuksessa. Uskolla täytyy edelleen olla Jumalan sana, jonka se omistaa ja tämän sanan sisällöstä riippuu se, mitä minä usko kautta saan, jollei tätä muisteta, ymmärretään sana usko ja uskon vanhurskaus aina väärin" (Rosenius).

Uskolla täytyy edelleen olla Jumalan sana, jota kohden se kurottautuu, jonka se omistaa. Tämän sanan sisällöstä riippuu se, mitä minä uskon kautta saan. Pelastusvarmuuteni perustuu siihen, että voin koko sydämestäni luottaa Raamatun armolupauksiin.

Usko merkitsee tarrautumista Raamatun todistukseen siitä, että Kristuksen sovituskuolema on todella tapahtunut myös minun syntieni ja koko turmeltuneen luontoni tähden. Kristus kuoli kaikkien ihmisten syntien, siis myös minun syntieni tähden. En koskaan tätä ymmärrä täysin. Antaudun tällä väitteelle.

Usko katsoo pois itsestään siihen aarteeseen, jonka Jumala tarjoaa Jeesuksessa Kristuksessa. Uskolla on vain yksi kohde, vaikka voimme puhua anteeksiantamuksesta, evankeliumista, lupauksesta, Kristuksesta, Jumalan armosta, Kristuksen laupeudesta ja Kristuksen työstä. Todellisuudessa usko tarttuu vain yhteen: Kristukseen Lunastajana. Siinä on evankeliumin ydin ja vain siinä tulee julki Jumalan armo. Näin usko lähestyy Jumalaa ja usko pyytää, haluaa, etsii ja ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen.

Pelastava usko on vastaanottamista. Usko on ainoa sopiva väline ottamaan vastaan pelastuksen tuojan, Kristuksen. Usko pelastaa vain kohteensa voimasta. Uskon voima riippuu siitä, mitä se omistaa.

Usko on yksinkertainen vakuuttuminen, hengellinen luottaminen, varmuus ikuisesta elämästä. Usko on näkymättömän katselua, ei koettavaa. Se on jopa mahdottomalta tuntuvaa.

"Sinä et saa tehdä muuta tekoa Jumalalle kuin uskoa, että Kristus tekee tekonsa sinun puolestasi ja asettaa ne Jumalan eteen. Jotta uskosi pysyisi puhtaana, älä tee muuta kuin pysy hiljaa, anna hänen tehdä hyvää ja vastaanota Kristuksen teot sekä anna Kristuksen harjoittaa rakkautta sinussa" (Luther).

"Jumala lukee tämän epätäydellisen uskon täydelliseksi vanhurskaudeksi Kristuksen Poikansa tähden, joka on kärsinyt maailman syntien tähden, ja johon olen alkanut uskoa" (Luther).

Koetan tehdä tätä asiaa havainnolliseksi lukemalla katkelman 1800-luvulla eläneen Krummacherin kirjoituksesta Kärsivä Kristus: ”Vaikenen, kun omatuntoni osoittaa minut syntiseksi, sillä olen sellainen. Mutta jos se tahtoo tuomita minut, silloin sanon: Jumala on suurempi kuin sinä, sydämeni, suurempi Kristuksen tähden.

Vaikenen kun laki sanoo, että ansaitsen kirouksen, sillä minä ansaitsen sen. Mutta jos laki uhkaa ja väittää, että kirous todella kohtaa minua, silloin vastustan ja sanon: "Kristus jo kärsi puolestani tuon kirouksen".

Vaikenen kun saatana muistuttaa minua synneistäni. Kumarran pääni ja myönnän, että hän on oikeassa. Mutta jos hän pelottaa minua tuomiolla ja helvetillä, silloin sanon enkeli Mikaelin tavoin: "Nuhdelkoon Herra sinua".
Vaikenen kun onnettomuus kohtaa minua ja minulle sanotaan: "Tämä tulee sinulle syntiesi tähden". Mutta jos minulle sanotaan: "Tämä on syntiesi rangaistus", silloin vastaan: "Ei suinkaan. Minulle ei enää kuulu rangaistus".

Kun kerran astun Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen ja joudun hänen kasvojensa valkeuteen, silloin vaikenen, jos hän kysyy hyveitäni, sillä sellaisia minulla ei ole. Minä vaikenen, jos hän sanoo minulle: "Sinä olet tekojesi tähden ansainnut kuoleman ja helvetin". Minä vaikenen tomussa, jos hän sanoo, ettei minussa ole mitään, joka vapauttaisi kadotuksesta, sillä minä tiedän, että se on totta.

Mutta jos alkaa näyttää siltä, että rangaistustuomio todella kohtaa minut, silloin en enää vaikene. Vetoan nöyrästi ja kunnioittaen Välimieheni vereen, kuuliaisuuteen ja ansioon puolestani. Vetoan Jumalan omaan vanhurskauteen, jonka hän on luvannut kaikille kurjille syntisille, jos nämä uskovat Jeesukseen. Ja totisesti hän ei sitä kiellä minulta.”

Pelastusvarmuuteemme ei perustu siihen, kuinka me onnistumme kristillisessä elämässämme. Tunteet ja kokemukset tulevat ja menevät. Voi tulla älyllisiä epäilyksiä ja moraalisia lankeemuksia. Mutta suhteemme Kristukseen ei perustu tunteeseen, älyyn eikä korkeaan moraaliin, vaan Jumalan sanaan ja Pyhän Hengen työhön meissä. Jumalan sana kehottaa rohkeasti pitäytymään siinä tiedossa, että Kristuksen tähden me olemme Jumalan lapsia ja meillä on iankaikkinen elämä 1.Joh 5:13. Turvallisuutemme perustana on Jumalan uskollisuus. Kaikissa olosuhteissa hän pysyy meitä kohtaan uskollisena 2.Tim 2:13.

Hengen todistus

Raamattu opettaa, että ”Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia” Room 8:16. Miten koemme tämän hengen todistuksen? Eräänä esimerkkinä tästä on kuuluisan körttipapin Wilhelmi Malmivaaran sanat hänen elämänsä loppuvaiheessa: ”Olen saanut merkillisen vakuutuksen siitä, että olen pelastettu Jeesuksessa Kristuksessa.” Herännäisyydessä ei mielellään puhuta pelastusvarmuudesta, vaikka juuri sitähän Paavo Ruotsalainen lähti seppä Högmannin luota etsimään ja myös löysi. Herännäisyydessä saatetaan sanoa, että on jäätävä vain kaipaavaan uskoon, ei tule tavoitella omistavaan uskoon. Nyt tuon äskeisen Wilhelmi Malmivaaran todistuksen tähden saattoi hänen poikansa Väinö Malmivaara kuitenkin siunauspuheessaan rohkeasti väittää, että Wilhelmi Malmivaara on nyt taivaassa (Väinö Malmivaara, Pentti Toivanen, Piispa opastaa, Helsinki 2000, s. 80). Kyllä pelastusvarmuus löytyy herännäisyydestäkin!

Voimmeko mekin saada tällaisen sydämellisen pelastusvarmuuden? Mielestäni se kasvaa ja kypsyy hitaasti, kun olemme jatkuvasti tekemissä Jumalan armon sanan kanssa. Korostan erityisesti Jumalan armon sanaa, en Jumalan lain sanaa. Lain sana aina kauhistaa ja masentaa. Valtaosa Raamattua on lakia, armon sanaa joudumme aina etsimään sieltä. Kun Paavali tilitti omaa elämäänsä ja tehtäväänsä hän nimenomaan sanoi, ettei hän välittänyt mistään muusta kuin yhdestä asiasta. Hänelle oli tärkeintä, että hän saattaisi loppuun Herralta Jeesukselta saamansa palvelutehtävän julistaa evankeliumia Jumalan armosta tai Jumalan armon evankeliumin julistamisen Apt 20:24. Kestämme vain Jumalan armon evankeliumin varassa elämämme hulluutta ja ristiriitoja. Se missä meidän tulisi kasvaa ja vahvistua on Herramme Jeesuksen Kristuksen armo ja tunteminen 2 Piet 3:18. Vain sen varassa uskallan omistaa itselleni Paavalin henkilökohtaisen tunnustuksen: Minkä nyt elän lihassa - tässä ruumiissani - sen minä elän Jumalan Pojan antamassa uskossa, sillä hän on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni Gal 2:20.

Miten Luther löysi pelastusvarmuuden?

Menemme Martti Lutherin seuraan. Hän itse kertoo munkkivaiheestaan: "Elin moitteettomasti munkkina, mutta omatuntoni oli pohjiaan myöten rauhaton, enkä tiennyt itsestäni muuta kuin että olin syntinen. En voinut uskoa, että mitkään ajatukseni, tekoni tai rukoukseni voisivat lepyttää Jumalan. En rakastanut Jumalaa, vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa." Vaikka luostarissa suurin osa päivästä - ja merkittävä osa myös yöstä - kului jumalanpalveluksissa ja rukouksissa Luther ei saanut rauhaa. Mitä enemmän hän yritti eroon synneistä, sitä lujemmin hän niihin juuttui. Ajatusmaailman salaisten syntien tiedostaminen johti kauheaan ahdistukseen. Jumala vaati rakkautta, uskoa ja katumusta, mutta tuo kaikki tuntui häneltä puuttuvan.

Jumala armahti häntä ja hän kuvasi elämänsä tärkeintä käännettä Roomalaiskirjeen äärellä Room 1:16: "Lopulta minä yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen: Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta. Silloin aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta, ja että tämän kohdan ajatus siis on, että evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, nimittäin hänen passiivisen vanhurskautensa, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Uskosta vanhurskas saa elää. Silloin tunsin itseni kuin uudelleen syntyneeksi. Oli kuin olisin saanut käydä avoimista ovista suoraan paratiisiin."

Hänelle selvisi, mitä vanhurskauttaminen tarkoittaa. Hän oli aiemmin ajatellut, että sillä kuvattiin Jumalan pyhyyttä ja sitä, mitä Jumala vaati ihmisiltä. Ihmisen olisi pitänyt rakastaa Jumalaa ja elää oikein suhteessa lähimmäisiin. Nyt hänelle selvisi, että Jumala ei vain vaadi meiltä vanhurskautta vaan myös lahjoittaa sen meille. Jeesus on kuolemallaan ansainnut meille vanhurskauden, joka yksin kelpaa ja riittää pyhän Jumalan edessä. Me saamme sen lahjaksi uskon kautta. Kun tämä selvisi Lutherille, hän koki olevansa kuin uudelleen syntynyt. Jumalan armon avautuminen merkitsi paratiisin ovien aukenemista. Tästä huolimatta hän kirjoittaa: ”Tähän päivään asti olen monien ja suurten sisäisten taistelujen kautta oppinut, miten vaikea ja suorastaan jumalallinen asia on, että sielussa kasvaa tieto siitä, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta.”

Jumala kyllä pelastaa ihmisen lukemalla hänen omakseen Poikansa vanhurskauden. Mutta samalla hän jättää uskovan ihmisen edelleen syntiseksi. Tämä kaksinaisuus ja samanaikaisuus armon ja synnin välillä synnyttää syviä pelon ja jopa kauhun hetkiä: Petänkö itseni? Onko se armo, johon luotan todellista Jumalan armoa vaiko kuvittelenko vain? Onko uskoni luulouskoa, päänuskoa, itse tehty kuvittelu-uskoa? Olenko joutunut hedelmättömän tieto- ja 'aivouskon lumoihin? Miksi usko ei vaikuta minussa todellisempaa muutosta parempaan? Mutta juuri tämän samanaikaisuuden ymmärtäminen tuo myös ihmeellisen ilon ja vapautuneisuuden hetkiä. Kyllä sittenkin Jeesuksen veri riittää! Hän ei työnnä luotaan pois epäonnistuneitakaan syntistä. ”Aina syntinen, aina katuva, aina vanhurskas” (Luther).

”Omantunnon laita on sellainen, että kun Jumala armollansa meitä lähestyy ja lupaa meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän aivan ilmaiseksi Kristuksen tähden, armo tuntuu niin suurelta, että joudumme ajattelemaan: se on liian paljon, me emme rohkene sitä itsellemme omistaa. Voimme kyllä uskoa Jumalan armolliseksi ja laupiaaksi, mutta se totuus, että hän on meille niin ylen määrin armollinen, ei ota mahtuakseen sydämeemme. Jokainen vain ajattelee: jos olisin niin puhdas ja hurskas kuin neitsyt Maria, apostoli Pietari ja Paavali, niin rohkenisin minäkin omistaa armon ja siihen luottaa; mutta minä olen syntinen, en ole armoa ansainnut, vaan Jumalan vihan ja tuomion. Tähän liittyy perkelekin, nostattaen synnin sydämessäsi niin suureksi, ettet voi nähdä muuta kuin oman mahdottomuutesi ja niin joudut pelästymään tuota sanomattoman suurta armoa” (Luther).

”Totuttautukoon siis jokainen varmasti päättelemään olevansa armossa ja itsensä ja tekonsa miellyttävän Jumalaa. Mutta tuntiessaan epäilystä harjoitelkoon uskomista, taistelkoon epäilystä vastaan ja pyrkiköön varmuuteen, saattaakseen sanoa: Tiedän olevani otollinen ja omaavani Pyhän Hengen, en oman arvollisuuteni enkä hyvien ominaisuuksieni tähden, vaan Kristuksen tähden, joka meidän tähtemme alistui lain alaiseksi ja kantoi maailman synnit. Häneen minä uskon. Jos olen syntinen ja hairahdun, on hän vanhurskas eikä saata hairahtua. Ja niin minä halusta kuuntelen, luen, veisaan ja kirjoitan hänestä enkä mitään muuta niin toivo kuin hänen evankeliuminsa maailmalle tunnetuksi tulemista ja monen kääntymystä. Se, joka tämän varmasti voi uskoa, ei masennu missään kiusauksessa, oli se kuinka vaikea tahansa” (Luther).

”Ne, joissa on edes jonkin verran rakkautta sanaan ja sen ikävään, tunnustavat kiitollisina, että tämä mieli on heihin vuodatettu Pyhän Hengen kautta. Emmehän senmielisinä synny, eikä sitä mieltä voi oppia minkään käskyn pakottamana. Sen mielen on saanut aikaan Korkeimman oikea käsi. Kuunnellessamme siis mielellämme saarnattavan Kristuksesta, Jumalan Pojasta, joka meidän tähtemme tuli ihmiseksi ja alistui lain alaiseksi, lunastaaksensa meidät, Jumala varmasti tämän julistuksen välityksellä ja sen kanssa lähettää Pyhän Hengen sydämiimme. Hurskasten on siis erinomaisen hyödyllistä tietää, että heillä on Pyhä Henki” (Luther).

 

Lähde: Pelastusvarmuus rovasti Olavi Peltolan sivuilla.

 

Carl Olof Rosenius

Paavo Ruotsalainen

Jaakko Högman, seppä.

Martti Luther

 

Kalliit hunajan pisarat

Thomas Wilcox
KALLIIT HUNAJAN PISARAT
Kalliosta Kristuksesta eli Lyhykäinen waroitussana kaikille Pyhille ja syntisille.

Alkup. A choice drop of honey from the rock Christ, "Paras hunajapisara Kristus kalliolta".

Thomas Wilcox 1549 – 1608 toimi evankelisena saarnaajana Lontoossa menestyksellisesti Jumalan pyhää sanaa julistaen. Heränneet ihmiset etsivät pelastusta ja hän auttoi monia tunnonvaivoista Jumalan rauhaan. Wilcox nautti erinomaista arvoa saarnaajana ja varsinkin sielunhoitajana, mutta piispan vastustamisen vuoksi sai kärsiä viranomaisten puolelta paljon vainoa, kuten viraltapanoa ja useita kertoja vankeuttakin.

Wilcox kirjoitti 1600-luvun lopulla ainutlaatuisen hartauskirjan, Kallis hunjanpisara Kristus kalliosta. Julistustyönsä ohella hän kirjoitti ahkerasti Raamatun eri osista selityksiä, kuten Psalmit, Korkea veisu, Roomalaiskirje. Lisäksi hän käänsi monia teoksia englanniksi.

Hunajan pisarat on käännetty eri kielille. Ruotsalaisesta käännöksestä se suomennettiin v. 1779, tullen Suomen kansalle erittäin rakkaaksi ja leviten lukuisina painoksina. Tunnettua on, miten paljon se on vaikuttanut Paavo Ruotsalaiseen ja koko myöhempään herännäisyysliikkeeseen, joka siitä on oppinut köyhänä katsomisen Kristukseen, mikä on ollut liikkeen syvimpänä voimana.

Merkittävä seikka oli sekin, että luterilaisuuteen voimakkaasti vaikuttanut herätyssaarnaaja Wilcox oli taustaltaan baptisti. Hänen julistuksensa on kuitenkin äärimmäisen Kristus-keskeistä, eikä siellä ole havaittavissa reformoitua korostusta.

(Uudemmat käännökset: Kallis hunajan pisara)

Lue artikkeli: Kallis hunajan pisara Kristus kalliosta

SLEY, Thomas Wilcox - Kallis hunajan pisara

Kirjasilta, Kallihit hunajan-pisarat 1779


ABC - kaikki Linnunradan artikkelit aakkosjärjestyksessä

Sivua päivitetty viimeksi 6.09.2015 - 13:33
Pelastusvarmuus